Sotalapsi kahden äidin loukussa
Klaus Härön Äideistä parhain on rajatun yleisön elokuva.
Sotalapsi kahden äidin loukussa
Klaus Härön Äideistä parhain on rajatun yleisön elokuva. Sitä voi suositella vain kaikille äideille ja niille, jotka joskus ovat olleet lapsia. Muiden on turha mennä itseään itkettämään.
Äidin ja lapsen suhde on niitä tärkeimpiä. Siksikin, ettei siihen juuri ole itsellä sananvaltaa. Tähän perustuu elokuvahistorian suurin klassikko Citizen Kane. Ja samassa pohjattomassa lähteessä pyristelee myös Äideistä parhain.
Heikki Hietamiehen romaani vuodelta 1992 perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin sotalapsena olosta. Erja Dammertin hieno dokumentti Sotalapset vuodelta 2003 jo näytti, miten syvät jäljet silloinen naapuriapu sukupolveen juurrutti. Äideistä parhaimman äärellä joutuukin hämmästelemään, miksi fiktiofilmi ei ole aiemmin tarttunut näin rikkaaseen aiheeseen.
Lasten lähettäminen pommitusten ja vihollisen valtausuhan alta rauhalliseen Ruotsiin tuntuu tuon ajan oloissa perustellulta ratkaisulta. Fyysisen turvallisuuden hintana oli kuitenkin 70 000 suomalaislapsen henkinen orpous. Äideistä parhaimmassa sen kokee 9-vuotias Eero.
Eero tuntuu elävän Skoonen vihreillä kummuillakin jatkuvassa ahdistuksessa. Ero omasta äidistä sulautuu pian pelkoon ruotsalaisen sijaisäidin jättämisestä. – Miksi ihmisten pitää koko ajan vaihtua?, Eero ihmettelee. Heittopussina maiden ja perheiden välillä ei ole ihme, että äidinrakkaus jää Eerolle hämäräksi melkein loppuelämäksi.
Mutta vain melkein. Sillä vaikka Klaus Härö herättää kuvillaan ristiriitaisia tunteita, hän armahtaa katsojan, eikä jätä levottomuutta evääksi kotimatkalle. Ohjaaja hakee filmitarinallaan sovitusta kipeäksi koettuun historianjuonteeseen.
Tyyneys ja sovitus
Äideistä parhain todistaa, ettei loistava Näkymätön Elina ollut Härön onnenkantamoinen. Ohjaaja näyttää kokonaisuuden jo ensimmäisessä otoksessa. Poika, lumi, koivunrungot ja tähtitaivas. Takana sumuisessa metsässä pommikoneita pakenevat kaverit ja lastaan etsivä äiti. Alkukuvasta lähtien Härö piirtää mieliin koko konfliktin, mutta myös loppuratkaisun mahdollisuuden.
Sovitus, päällimmäiseksi jäävä tyyneys ja ratkaisun löytäminen, tuntuvat olevan ohjaajan toistuvia teemoja. Tämä näkyy Äideistä parhaimmassa niin ihmisten kasvoilta kuin maisemasta. Topi Majaniemessä Härö ja kuvaajansa Jarkko T. Laine ovat löytäneet ilmentäjän suomalaispojan hämmennykselle, mutta myös tämän luonteenlujuudelle ja ehdottomuudelle.
Eeron ei tarvitse huutaa kipuaan. Tuska ilmenee Härön havaintojen kautta hillittyinä jännitteinä, kun poika joutuu kasvamaan kolhuista ja kovettumaan. Kiitos pääosanesittäjän valinnasta kuuluu varmasti myös Äideistä parhaimman toiselle apulaisohjaajalle, Kokkolassakin pitkään asuneelle Mia Holopaiselle, joka hoiti elokuvan ”castingia”, eli koekuvasi satoja koululaisia oikean Eeron löytämiseksi.
Isät jäävät kertomuksessa sivuhenkilöiksi. Täysin omilleen Äideistä parhain pääsee Eeron ja Maria Lundqvistin, alkuun kolean Ruotsin-mamman, löytäessä viimein toisensa. Näissä intiimeissä otoksissa molemmat ovat harvoin yhdessä kuvassa, joten ohjaajan ja kuvaajan tilannetaju on ollut ratkaisevaa. Ja Lundqvist on äitinä erehtymätön.
Lundqvistin Signe-mamman pidättyvyys luo tunnehuipuille ainutlaatuisen nosteen. Ei siinä turhia ovensuuhidastuksia olisi tarvittu, kun Signe juoksee poikaa Suomeen kuljettavan auton perään. Äidin luhistuminen ajotielle tuo mieleen hyvän kohtauksen Spielbergin Sotamies Ryanista, jossa amerikkalainen äiti saa kuulla sotilaspoikansa kuolemasta. Tunteen kouraisu välittyy näyttelijän eleen kautta katsojaankin pakahduttavan ruumiillisena kokemuksena.
Itkua pimeässä
Näkymättömän Elinan ja Äideistä parhaimman myötä Jarkko T. Laine nousee kuvaajana konkarien Kari Sohlbergin ja Timo Salmisen rinnalle. Kamera näyttää myllertävää merenrantaa ja Skoonen viljavia kumpuja Eeron ihmeteltäväksi, mutta todellinen draama näytellään ihmisten kasvoilla. Äideistä parhaimman olisi kannattanut luottaa näyttelijöihin loppuun saakka. Nyt jäädään odottamaan kaunista auringonnousua heijastumaksi pirtinoveen, kun pelkkä olemisen koreus riittäisi.
Filmissä on myös töksähtelyä, joka Näkymättömästä Elinasta tyystin puuttui. Ehkä Hietamies ei ole yhtä hyvä kirjailija kuin Näkymättömän Elinan Kerstin Johansson i Backe? Vai oliko käsikirjoituksen kimpussa liian monta kokkia? Tapahtumien annetaan edetä kankeasti tilanteesta toiseen. Gustav Wiklundilla on suurenmoiset kasvot, mutta pappihahmon traaginen esiintulo on tökerö. Filmissä on myös liikaa samana toistuvaa kirjeiden avaamista ja tavaamista.
Tuomas Kantelinen säveltää suureellista filmimusiikkia, joka kuitenkin jää soimaan mielikuvien säestyksenä vielä filmin päätyttyä. Ja kuvitelkaapa vaihtoehtoinen kauhuskenaario: Jari Huhtasalon laulama Äideistä parhain lopputekstien päälle!
Kun filmi on Suomen ehdokas ulkomaisen elokuvan Oscar-kategoriaan, toivoisi, että se myös kelpaisi Jussi-palkintoraadille, toisin kuin Elina. Suomi-Ruotsi –maaotteluna Äideistä parhain on kohtuuton. Marjaana Maijalan sielukaskasvoinen Eeron oikea äiti ei saa Signen tavoin roolilleen tekemistä. Ei ole näyttelijän vika, että osa on kliseiseksi kirjoitettu. Esko Salminen on kaikille tuttu, mutta liian suuri näyttelijä pieneen filmiin. Hänen kertojanäänensä kaventaa katsojan mielikuvia. Ratkaisu tökkii pahan kerran.
Muutenkin nykynäkökulma, aikuisen Eeron ja hänen vanhan äitinsä lähestyminen, olisi voitu leikata elokuvasta. Nykyhetki riipivissä mustavalkokuvissa jarruttaa Äideistä parhaimman nousuvauhtia. Jos käsikirjoituksen tai romaanin jälkiviisaus ei kuvattuna toimi, se olisi pitänyt jättää pois. Tuloksena parempi filmi.
Äideistä parhain turhaan alleviivaa sanomaa. Yleisö ei kaipaa valkokankaalle hahmotettua selittäjää, kun viestin voi poimia kuvistakin. Ja katsoja on syystä mustasukkainen pimeässä vuodatetuista kyynelistä. Esi-itkijää ei tarvita. Ei edes Esko Salmisesta. (HB)