Olen tavannut muutaman kerran kirjailija Arto Paasilinnan, ja aina olemme ihmetelleet, kuinka tiemme ovat kulkeneet kummallisella tavalla yhteneväisesti.
Olen tavannut muutaman kerran kirjailija Arto Paasilinnan, ja aina olemme ihmetelleet, kuinka tiemme ovat kulkeneet kummallisella tavalla yhteneväisesti. Isäni ja Arton veli Erno leikkivät Petsamon Salmijärven hiekkalaatikolla 1930-luvun jälkipuoliskolla. Arton ensiteoksen sankarin Karhunkaataja Ikä-Alpin vaimo on äidilleni sukua. En ollut koskaan kuullutkaan Operaatio Finlandiasta, kun kirjoitin vuonna 1972, yhdeksänvuotiaana, kouluaineen Ruotsin hyökkäyksestä Suomeen. Molemmat olimme oululaisen Pohjolan Työn päällikkötoimittajia peräkkäisillä vuosikymmenillä. Listaa voisi jatkaa pitkään.
Yksi selvä ero löytyy: Arto on etelänvariksia, syntynyt Kittilässä. Minä synnyin paljon pohjoisempana, Tuulomalla, joka on sentään Ivalon leveysasteilla. Tästä huomiosta Arto ei selvästi pitänyt muutaman rutjanlinnanlumolasillisen jälkeen. Peräpohjalainen perinne on nimittäin se, että pitää olla viisain, voimakkain, taitavin ja komein. Ainakin omasta mielestään. Muuten luonto tai yhteisö jyrää. Varmasti jyrää.
Kun tämä tausta viedään takaisin Jäniksen vuoden filosofiseen alkukotiin Ranskaan ja ranskankieliseen elokuvaan, mikä on tulos? Aika erilainen. Ei ainakaan yhtä hyvä kuin alkuperäisromaanissa (1975) tai Risto Jarvan klassikkoelokuvassa (1977).
Jäniksen vuosi on mukana jatkumossa, joka ei tosin suinkaan alkanut vielä valistusfilosofi Jean-Jacques Rousseaun jalosta villistä. Taru Romuluksesta ja Remuksesta antoi luultavasti kipinän John Drydenille, joka jo 1672 keksi käsitteen. Rousseau otti sen esimerkiksi uskoessaan luonnonyhteyden olevan ihmiselle hyväksi ja kulttuurin sekä sivistyksen pahaksi. Kipling jatkoi Viidakkokirjallaan (1893) ja Edgar Rice Burroughs (1912) Tarzanillaan. Luontoon tuli päästä takaisin.
Paasilinnan Jäniksen vuosi osui hyvään saumaan yhdistäessään teeman tietoyhteiskunnan ja ympäristöpolitiikan oraalla olevaan murrosvaiheeeseen. Halu jättää yhteiskunnan rekisterit sosiaaturvatunnusta myöten ja vaihtaa työn ies sekä vaimon nalkutus elämään luonnossa on ollut suomalainen unelma tästä asti. Aiemmin se oli vain poikkeusyksilöiden elämää ja harvojen haaveissa. Tuomas Kyrö parodisoi mehukkaasti Jäniksen vuotta päivittävässä teoksessaan Kerjäläinen ja jänis (2011) tätä haavekuvaa, kun päähenkilö tapaa Lappiin muuttaneen uraohjuksen, joka huomaa, että piilopirtti ja sen lähiympäristö muuttuvat vääjäämättömästi entisenlaiseksi vankilaksi.
Uuden filmatisoinnin suurin anti on — minkä voi jo omahyväisen pitkästä alustuksesta arvella — se, että ranskalaiset panevat taas ajattelemaan Paasilinnan teemoja. Pikareskimainen vaellus- ja veijaritarinointi vetoaa urbaaniin ranskalaiseen vielä suomalaisiakin voimakkaammin, koska metsään ei mennä yhtä helposti.
Christopher Lambert on toimintaelokuvataustallaan painolasti tässä, vaikka hän aikoinaan ansiokkaasti pystyi ottamaan lanteilleen itsensä Tarzanin leijonantaljan Jean-Jacques Annaudin Greystokesssa (1984). Lopulta jänis osoittautuu Lambertia paremmaksi näyttelijäksi. Häntä suurempi virhe on kehno dramaturgia ja itse teemalle outo säntäily. Ihmistyypit eivät ole yhtä mehukkaita kuin suomalaiset vastineensa. Tarina on siirretty ranskankielisen kulttuurin suurelle markkina-alueelle Kanadaan, mikä johti amerikkalaiseen elokuvatekotyyliin stereotyyppisine pahiksineen. Luulisi, että Ranskan Ardenneilta tai Juran rinteiltä olisi löytynyt sopivampia roolihahmoja.
Paasilinna kirjoitti erinomaisia romaaneja 1970-luvulla. Myös möhemmin kirjoitetut lukee mielellään, vaikka taso laski selvästi. Niistäkin saisi ihan hyviä elokuvia, kun valjastetaan parhaat tekijät vetovastauuseen.
Keskitason kuva ja ääni. Ekstroissa kuvagalleria, traileri, triviaruutuja, biografiat ja filmografiat. (PS)