Luon­non­voi­mat ja ka­pi­ta­lis­mi lyövät kättä kun vuo­si­tu­han­nen myrs­ky is­kee Yh­dys­val­toi­hin, jon­ka haa­voit­tu­vai­nen sähkö­verk­ko on yh­den yli­mie­li­sen sähköyh­tiön kä­sissä. Tup­la­ka­tast­ro­fin pyör­tei­siin mah­tuu to­ki pie­nem­piä­kin myl­ler­ryk­siä ih­mis­suh­tei­den muo­dos­sa, jo­ten pau­haa­vien tor­na­do­jen ja mu­re­ne­vien la­si­pa­lat­sien rin­nal­la nähdään muu­ta­ma syrjä­hyp­py, vä­ki­val­tai­nen poi­kaystävä ja odot­ta­va äi­ti.

Hen­kilö­hah­mo­jen kir­jo on kat­ta­va, mut­ta ku­lu­nut, eivätkä roo­lei­hin hou­ku­tel­lut ni­minäyt­te­lijät pys­ty ti­lan­net­ta muuk­si muut­ta­maan. Te­hos­teet ovat bud­jet­ti­luok­ka huo­mioi­den on­nis­tu­nei­ta, mut­ta eivät niin näyttä­viä, että riittäi­sivät yk­sinään kan­ta­maan ko­ko elo­ku­van. Suu­ri draa­ma jää lo­pul­ta mo­ni­nai­sen pik­kud­raa­man jal­koi­hin ja niin ta­pah­tu­mien kuin vih­reän kri­tii­kin us­kot­ta­vuus on­tuu lop­pua koh­den en­tistä pa­hem­min. Kol­mes­sa tun­nis­sa on aut­ta­mat­to­mas­ti ai­na­kin tun­ti lii­kaa jah­kai­lua.