Arto Halosen ura kansainvälisenä elokuvantekijänä jatkaa etenemistään.
Arto Halosen ura kansainvälisenä elokuvantekijänä jatkaa etenemistään. Halonen on toistuvasti tarkentanut katseensa kiintoisiin aiheisiin. Sama linja saa jatkoa ohjaajan avatessa kiintoisan mikrohistorian.
Toisen maailmansodan jälkimainingeissa Tanskaa kohisuttaneet "hypnoosimurhat" jäivät historiaan — lähinnä rikosta edeltävien tapahtumien ansiosta. Perinteiseltä vaikuttaneen pankkiryöstön taustat avattiin poliisivoimien toimesta huolellisesti.
Veritöitä tutkiskellaan poliisinäkökulmasta. Elokuva ei tartu oikeasta narusta. Kiehtovan arjalaisen kuvaston tarjoamat tarkkailumahdollisuudet jäävät pintapuolisiksi. Rajatietotutkielman sijaan elokuva kehittyy melko tavanomaiseksi poliisitrilleriksi.
Toteutus takkuaa. Jännitysaspektia ei synny rikoksen ollessa tiedossa, syyllisten selvillä. Kankeiksi kirjoitetut hahmot kaipaavat sieluja. Naisten väkinäinen roolitus kertomuksen sivuosiksi on häiritsevän väkinäistä. No, elämme näitä tasa-arvon aikoja. Mutta elettiinkö niitä silloin?
Tuomas Kantelisen suureellinen jousiorkesteri soittaa pitkää sointua mahtipontisesti. Scoren musiikin tempo ei ole rytmissä leikkauksen kanssa. Tekninen osaaminen ei pysy suuren hintalapun poliisijännärin tasolla. Huolimatta taitavasta kansainvälisen luokan tähtikaartista, on lopputuloksen otsassa valitettavan suomalainen — tai itäeurooppalainen — leima. Tällä kertaa ei pelkästään hyvässä. (VA)