Ajoitus on tärkein.
Ajoitus on tärkein. Ei siis tarkkuus, sillä svengi syntyy hienoisista rytmiikan virheistä. Mustat mehet sen tietävät. Samoin tiesi Loven Atte Blom, rumpalina toki myös Chrisse Schwindt. Säveltäjämestari Otto Donner joutui tämän lopulta myöntämään.
Minulle henkilökohtaisesti ajoitus oli hyvä, sillä en ehtinyt tätä elokuviin katsomaan (vaikka tahdoin) ja BD-versionkin sain tilattua turhan myöhään (vaikka aioin). Katsoin tämän kuitenkin heti sen perään, kun olin kuunnellut putkeen CD-kokoelman Love Records 3 (Universal). Kuudes levy jäi harmittavasti kesken, matka Oulusta Vantaalle ei riittänyt kronologisessa järjestyksessä Loven singlet kokoavan kolmosboksin läpikäymiseen. Jos vielä edetään vuoden 1979 viimeiseen Love singleen (Andy McCoyn ja kumppanien ramohenkinen Briard-levy), tarvitaan kaiketi bokseja kolme lisää. Toivottavasti Atte Blomin elämäntyötä kootaan yhteen edelleen, ja saadaan jatkoksi vielä Johanna-singlet yksiin kansiin.
Mutta olipa rattoisimpia ajomatkoja koskaan. Tasatuntien itseään toistavat uutiset jäivät tyystin kuulematta merisäästä puhumattakaan. Sama matka jatkui myös tämän elokuvan suhteen.
Se on mielestäni Aleksi Mäkelän uran paras ohjaus, vaikka kriitikot eivät liioin lämmenneet eikä kansa juurikaan käynyt katsomassa. On suoranainen harmi, ettei elokuvaa toteutettu jo viime vuosituhannen puolella, kun poliittisen laululiikkeen soundit nousivat listoilla.
Ymmärrän kyllä, jos moni piti tätä latteana. Näin on jos Loven musiikki ei kosketa. Onnistunut tästä kuitenkin tuli sen takia, että päähenkilöt eivät jääneet epäuskottaviksi pökkelöiksi. Varsinkin Riku Niemisen Schwindt tuntuu hyvin onnistuneelta kahden suurmiehen välissä, oli hän sitten miehen tunteneiden mielestä todellisen oloinen tai ei. Kaiken perusta on tietenkin Loven maukas katalogi, jonka tunnelmia osataan käyttää draaman apuna sopivan kepeästi. Myös todellisten muusikoiden viitteenomainen hyödyntäminen toimii mainiosti.
Ajankuvaa on kiitelty. Oma rockaikani alkoi oikeastaan siitä, mihin elokuva päättyy eli Hurriganesiin ensialbumiin. Tunnelma ei töki näihin muistikuviin verrattuna.
Elokuva tosin alkaa Zippo-sytkärin sähähdyksellä. Voipi olla, että Stadin nuorilla oli yhteyksiä Yhdysvaltoihin, mutta esimerkiksi Oulussa en nähnyt tuolla vuosikymmenellä Zippoa muilla kuin aikoinaan Kalevan kuvaajana toimivalla Jukka Kyrömiehellä. Hän oli saanut sen interraililla jenkkisotilaalta. Se meni kerran hukkaan Rattorilupilla, ja Jukka suurin piirtein ryömi kaikki nurkat.
Se ei tunnu koskaan tulevan näissä nostalgiaelokuvissa esille, kuinka ostovoima oli hyvin alhainen. Luksustuotteisiin ei juuri kellään ollut varaa. Sellaisia olivat zippojen lisäksi jopa aurinkolasit ja Fiat 600:sta paremmat autot. Ehkäpä helsinkiläisillä porvariskakaroilla oli paremmin. Oulussa kaikki söivät samaa lihasoppaa päivästi toiseen ja kärsivät rahapulasta, kun pihit kotijoukot pelkäsivät kasvattavansa hulttioita.
Laadukas kuva ja ääni. Ekstroihin on tallennettu Olavi Uusivirran maukas versio-versio Anna mulle lovee, suomalainen tulkinta vuoden 1966 Spencer Davis Groupin Gimme Some Lovin’ –klassikosta. (PS)