Bad­ding kuu­luu suo­ma­lais­ten muu­sik­ko­muis­te­lus­ten kär­keen Jan­ne Rei­ni­kai­sen vir­tuoo­si­mai­sen eläy­ty­mi­sen an­sios­ta. Hän ON Bad­ding pie­nim­piä eleitään myö­ten. Sik­si on­kin har­mi, että elo­ku­van dra­ma­tur­gia tök­kii pa­ha­na­lai­ses­ti. Muu ker­ron­ta ei juu­ri­kaan tue Rei­ni­kais­ta tehtävässään va­lot­taa, mikä Rau­li So­mer­jo­ki lo­pul­ta oli mie­hiään.

Jos Rei­ni­kai­nen ei ole ku­vas­sa, mikään ei tun­nu toi­mi­van. Lap­suu­den­ka­ve­rin (Pe­ter Franzén), jah­taa­jan (Punt­ti Val­to­nen) ja pro­moot­to­rei­den (Pert­ti ja Ilk­ka Koi­vu­la) roo­lit ovat epäai­to­ja.

Bad­din­gin mu­siik­ki osoit­taa voi­man­sa, mut­ta kirk­kaim­pia hel­miä oli­si pitä­nyt eh­dot­to­mas­ti hyö­dyntää: "Su­la­mit", "Aa­muöi­seen sa­tee­seen", "Ma­ri naa­pu­rin (sen jätkän vii­mei­sin)" ja "I­so lem­men­pa­la", jot­ka oli­si­vat so­pi­neet sau­mat­to­mas­ti elo­ku­van tee­moi­hin.