Näyt­te­lijänä mai­net­ta niittä­neen Ryan Gos­lin­gin esi­koi­soh­jaus on aja­ton maail­man­lo­pun ku­vaus, jo­ka ei ole mit­ta­kaa­val­taan niin us­ko­ma­ton et­teikö ta­rua voi­si pie­nessä mit­ta­kaa­vas­sa us­koa ta­pah­tu­van­kin. Rän­sis­ty­neen Buf­fa­lon ja tul­vien run­te­le­man New Or­lean­sin mie­leen tuo­va miljöö sot­kee mu­kaan ma­kaa­be­rin fe­tis­sin säväyttämän si­vu­juon­teen ja nos­taa hat­tua men­nei­den vuo­si­kym­men­ten dys­to­pi­sil­le tu­ho&­pa­ko-ku­vauk­sil­le. Nyt tu­hon käyn­nistäjänä on vir­kistäväs­ti ol­lut ta­lousk­rii­si eikä mikään vi­rus tai luon­non­mul­lis­tus — elo­ku­van suu­ri luon­non­mul­lis­tus on it­se asias­sa se­kin ih­mi­sen ai­kaan­saa­ma tul­va.

Mie­len­kiin­toi­nen ase­tel­ma ja ajas­sa taak­sepäin kai­ku­ja ot­ta­va ker­ron­ta herättävät kiin­nos­tuk­sen, mut­ta uni­sek­si kään­tyvä ta­ri­na ei ai­van on­nis­tu pal­kit­se­maan. Ky­seessä kui­ten­kin on eri­koi­nen trip­pi, tei­ni­sar­jan Mad Max, jo­ka sot­kee yh­teen hy­vissä mää­rin nos­tal­giaa ja ko­kei­lun­ha­lua. Ko­ko­nai­suus ei vain ai­van on­nis­tu.