Har­vas­ta tah­dis­taan tun­net­tu kult­tioh­jaa­ja Ter­ren­ce Ma­lick ot­ti ai­ka­moi­sen ris­kin va­li­tes­saan ai­heek­seen Po­ca­hon­ta­sin, jos­ta kai­ke­nikäi­sil­le kat­so­jil­le oli muo­dos­tu­nut vah­va mie­li­ku­va Dis­ney-hah­mo­na.

Hen­kilö­hah­mon ni­meä ei mai­ni­ta elo­ku­vas­sa ker­taa­kaan. Seik­kai­lun ja ro­man­tii­kan nälkäi­nen pet­ty­nee pa­has­ti, mut­ta ru­nou­den ystävä luul­ta­vas­ti in­nos­tuu.

K­rii­ti­kot ovat kil­van ke­hu­neet mes­ta­rin tuo­tok­set, myös uu­sim­man, täh­ti­kar­tan kär­keen. Oh­jaa­jan na­tu­ra­lis­ti­sen fi­lo­so­fi­seen tyy­liin tämä ei kui­ten­kaan juu­ri­kaan uut­ta tuo. Ta­val­li­nen kat­so­ja pitkäs­tyy ta­kuul­la ja vain her­mos­tuu suur­ten en­nak­ko-o­do­tus­ten­sa ta­kia.

E­lo­ku­va oli­si hyvä mais­taa sok­ko­na, mistään tietämättä ja luul­ta­vas­ti yk­sin. Mut­ta mistä se ker­too? Yleis­maail­mal­li­sen in­hi­mil­li­syy­den sy­vyyk­siä luo­da­taan. Ru­non voi au­kais­ta, mut­ta tun­tei­ta on mah­do­ton­ta se­littää. On vain otet­ta­va vas­taan, mitä ali­ta­jun­ta ker­too.