Laa­duk­kaat mu­siik­kiai­hei­set elo­ku­vat saa­ti roots-mu­saa kä­sit­te­levät ovat sen ver­ran har­vi­nai­sia, että Ho­neyd­rip­pe­riin suun­taa pal­jon odo­tuk­sia. Ikävä kyllä se lu­nas­taa ne vain osit­tain.

Mu­siik­ki soi to­ki mauk­kaas­ti ja hen­kilä­hah­mot tun­tu­vat sym­paat­ti­sil­ta, mut­ta elo­ku­van hel­ma­syn­ti on liial­li­nen pi­tuus, hi­das dra­ma­tur­gi­nen tah­ti ja ta­pah­tu­mien jär­kyttävä en­nal­ta-ar­vat­ta­vuus.

Ta­pah­tu­mat si­joit­tu­vat Ala­ba­man puu­vil­la­pel­loil­le vuon­na 1950. Pai­kal­li­nen she­rif­fi (S­ta­cy Keach ru­tii­ni­roo­lis­saan) ja tuo­ma­ri pitävät omaa or­ja­sys­tee­miään puu­vil­la­pel­loil­la. Vä­hissä va­rois­sa ole­va ju­ke­join­tin pitäjä (Dan­ny Glo­ver) jou­tuu luo­pu­maan van­has­ta akus­ti­ses­ta blue­sis­ta ja palk­kaa lauan­tain ve­to­nau­lak­si kuu­lun Gui­tar Sa­min. Miestä ei vain kuu­lu kei­kal­le, jo­ten nuo­rel­le lu­pauk­sel­le ka­te­taan ko­ko pai­no­las­ti. Vai­kean osan ot­taa su­ve­ree­nis­ti hal­tuun­sa Ga­ry Clark Jr., jon­ka ”­Good Roc­kin’ To­nigt” kestää ver­tai­lun Wy­no­nie Har­ri­sin ver­sioon, Elivk­sestä pu­hu­mat­ta­kaan.

E­lo­ku­va ker­too pe­rin­tei­sen blue­sin muut­tu­mi­ses­ta sähköi­semmäk­si rhythm and blue­sik­si. Char­lie Ch­ris­tian oli jo tun­net­tu puo­lia­kus­ti­ses­ta soun­dis­taan, mut­ta ylipäätään ki­ta­ra oli vielä ar­vos­tuk­ses­sa ta­ka-a­lal­la, ison or­kes­te­rin vähäpätöi­nen komp­pivä­li­ne, kun taas pie­net com­bot suo­si­vat pia­noa ja huu­li­harp­pua soo­lo-o­suuk­sis­sa.

Gui­tar Sa­min hah­mo on kai­ke­ti saa­nut vai­kut­tei­ta mis­sis­sip­piläi­sestä Gui­tar Sli­mistä, jon­ka bra­vuu­rei­hin kuu­lui pitkä vah­vis­tin­joh­to ja yleisön seas­sa, jo­pa ul­ko­na, soi­te­tut soo­lot pal­jon en­nen Bud­dy Guy­ta ja kump­pa­nei­ta. Ho­neyd­rip­pe­rin san­ka­ri vetää kyllä ihan chuc­ka­ber­ryä, mut­ta tur­han ai­kai­sin. ”­May­bel­le­ne” il­mes­tyi puo­li vuo­si­kym­mentä myö­hem­min, eikä John­ny B. Goo­den int­roa kuul­tu kuin vas­ta vuo­si­kym­men lo­pul­la.

Ym­pyrä sul­keu­tuu mai­nios­ti, kun mo­der­nin blue­sia Ro­bert John­so­nin tyy­liin pi­ristävä Keb Mo' esiin­tyy myyt­ti­senä hah­mo­na, oi­kes­taan haa­mu­na, pia­nis­tin puu­kot­ta­ma­na ki­ta­ris­ti­na.