”Sinun ratkaisusi ongelmiin on se, ettei niitä ole”.
”Sinun ratkaisusi ongelmiin on se, ettei niitä ole”. Saara Saarelan elokuva tavoittaa perimmäisen suomalaisugrilaisen miestyypin luonteenpiirteen, jota ei juuri ole kuvattu. Sota-ajan lapset ja lapsenlapset kehittivät kroonisen sokeuden, jotta arkielämää piinaavia ongelmia ei tarvitse kohdata. Mutta kun eteen tulee tarpeeksi iso mörkö, se ei päästä polulla ohitse.
Oululaisen antiikkikauppaan (Pertti Sveholm) pysäyttää Huntington eli nk. Tanssitauti, joka periytyy 50 prosentin todennäköisyydellä lapsiin. Vaimo (Milka Alroth) puolestaan saa samaan aikaan huomata, että huijariveljelle tehty takaus uhkaa viedä perheasunnon Toivoniemestä.
Aloinkin jo ihmetellä, löytyykö hymistellyistä kotimaisista elokuvatuotannoista juuri koskaan mitään sellaista, joka todella koskettaisi. Toki kuvauksellisella oululaismiljööllä on osansa. Kun Mikko Niskasen kuvaama Paavo Rintalan Pojat iskosti Raksilan ja Tuiran elokuvahistoriaan, Saarela tekee oman päivityksensä Oulun voimalaitoksen ympäröimillä saarilla. Tuntuu kummalta nähdä yhdessä kohtauksessa OKL:n koulu, jossa itse erehdyin seitsenvuotiaana sanomaan englanninkerhossa ”I am a girl”, mikä hävetti pitkään. Saman koulun uirheilusalikin vilahtaa, missä Bluesounds soitti vuonna 1981, kun ihailin vaaleanruskeasta nahkahoususta vilahtavaa nilkkaa.
Omakohtainen muuttuu Saarelan ohjauksessa yleiseksi. Nyt kyseessä on todellinen asia, keski-ikäisen miehen sairaus, joka koskettaa myös monia nuoria ja lapsia. Suomalaisen elokuvan perisyntiin, harmaaseen angstiin, ei syyllistytä, vaan ote on todellinen. Samalla selvitetään elämän tarkoitus, mikä ei liene vähäinen tavoite.
Näyttelijäkasvot tuntuvat tuoreilta. On virkistävää, ettei jokaikiseen produktioon tunkevia "tähtiä" nähdä. Pertti Sveholm pystyy harvana nykynäyttelijänä luomaan todellisen tekijän auran vanhojen konkarien tapaan. Suomalaisen elokuvan paradoksi oli se, että kun näyttelijät olivat parhaimmillaan, ohjaajat ja tuottajat olivat taiteen kääpiöitä. Nyt näyttää elokuvantekijöitäkin olevan, mutta näyttelijöistä ei tunnu irtoavan mitään. Siksi onkin mukava huomata Niko Saarelan nousseen päteväksi näyttelijäksi, mikä ei irtoa helposti vain isien ja kavereiden jaloissa pyörimällä.
Laadukas kuva ja ääni-ilmaisu yllättävät myös. Varsinkin ääniraita luo hyvin tilatunnelmaa. Ekstroissa traileri. (PS)