Pidätkö ystä­vyy­den ku­vauk­sis­ta ja on­nel­li­sis­ta lo­puis­ta? Ystävät hämärän jäl­keen on si­nun elo­ku­va­si. To­mas Alf­red­so­nin fil­mi osuu koh­dal­leen, mikä­li 80-lu­vun vaih­teen ke­hi­tys­ta­ri­nat poh­jois­mai­sis­sa elo­ku­vis­sa ovat tun­tu­neet ve­toa­vil­ta. Yk­sinäi­syys, eri­lai­suus, kou­lu­kiu­saa­mi­nen, oman po­lun löytä­mi­nen, suh­teet van­hem­piin ja ikä­to­ve­rei­hin py­syvät ai­na ajan­koh­tai­si­na ai­hei­na. John Aj­vi­de Lindq­vis­tin ro­maa­niin pe­rus­tu­va teos ei petä siinäkään suh­tees­sa.

Van­han ja koe­tun ai­he­pii­rin kir­jai­li­jan omaan kä­si­kir­joi­tuk­seen pe­rus­tu­va fil­mi tuo esil­le to­dis­tus­voi­mai­sen rea­lis­ti­ses­ti, mut­ta per­soo­nal­li­sen fan­ta­sianäkö­kul­man kaut­ta. Poh­joi­sen po­jan kas­vu­ker­to­muk­sen rin­nal­la Ystävät hämärän jäl­keen on myös täy­si­ve­ri­nen vam­pyy­rie­lo­ku­va. Se nos­taa pe­lot­ta­vat ele­ment­tinsä kä­sin kos­ke­tel­ta­vik­si kan­kaal­le. Sää­li, mut­ta ve­ri­kam­moi­set älkööt vai­vau­tu­ko.

Ystävät hämärän jäl­keen on kerän­nyt jo 24 eu­roop­pa­lais­ta ja ame­rik­ka­lais­ta fil­mia­lan pal­kin­toa. Sil­ti se kiertää Suo­mes­sa vain kah­del­la ko­piol­la ja jää­nee har­vo­jen her­kuk­si, ai­na­kin en­nen dvd-le­vi­tystä.

Kol­mea­tois­ta lä­hes­tyvä poi­ka on kou­lu­kiu­saa­jien silmä­tik­ku­na pie­nessä ruot­sa­lai­ses­sa opi­nah­jos­sa. Huo­leh­ti­val­le yk­sin­huol­ta­jaäi­dil­leen Os­kar se­littää ruh­jeen­sa kaa­tu­mi­sik­si. Eron­nut isä, mah­dol­li­ses­ti al­ko­ho­lis­ti, asuu kau­ka­na. Mi­ten lah­ja­kas, sil­loi­sen vä­lin­pitämättömän kou­lu­lai­tok­sen ja ikä­to­ve­rei­den ar­moil­la avut­to­mak­si ja osat­to­mak­si eris­ty­nyt var­hais­nuo­ri sel­viää pin­teestä lan­nis­tu­mat­ta ja it­seään syyl­listämättä?

Ta­pah­tu­ma­vuo­si on 1981. Sen ar­vaa Os­ka­rin polk­ka­tu­kas­ta, Ru­bi­kin kuu­tios­ta ja mi­ni­lah­kei­sis­ta ur­hei­lus­hort­seis­ta (ja ystäväl­li­sestä lu­ki­ja­pa­laut­tees­ta, toim. huom.). Ja siitä, että ta­ri­nan en­simmäi­set rep­lii­kit on lai­nat­tu John Boor­ma­nin klas­si­kos­ta Syvä jo­ki: — Kil­ju kuin si­ka! Kiu­sat­tu var­hais­nuo­ri siinä ka­rai­see it­seään ja pistää puu­kol­la pi­ha­koi­vun kyl­keen.

Voi­maut­ta­va vam­pyy­ri­ta­ri­na

Kek­siikö Os­kar sa­mal­la it­sel­leen mie­li­ku­vi­tu­systävän, jää kat­so­jan ar­vat­ta­vak­si. Kuin­ka­han mo­ni lap­se­na kiu­sa­tuk­si tul­lut ei oli­si unel­moi­nut Pec­kin­pa­hin ja Ta­ran­ti­non räis­kyt­te­lyt var­joon­sa jättävästä fan­ta­sia­kos­tos­ta kal­toin­koh­te­li­joil­leen? Os­ka­ril­le re­vans­sin vä­li­kap­pa­le, kaik­ki­voi­pai­nen ka­ve­ri, il­mes­tyy naa­pu­ri­huo­neis­toon muut­ta­van sa­ma­nikäi­sen Elin hah­mos­sa. Eli on tyttö. Tai ehkä vam­pyy­ri.

Os­kar lah­joit­taa hä­nel­le Ru­bi­kin kuu­tion­sa. Ja saa vas­ta­lah­jak­si Eliltä aja­tuk­sen, että pa­ke­ne­mi­nen on elä­mistä ja pai­koil­leen jää­mi­nen jäh­met­ty­mistä.

Ken­ties Lindq­vis­tin al­ku­peräis­ro­maa­nin lu­ke­mal­la pää­si­si tar­kem­paan sel­vyy­teen to­den ja fan­ta­sian suh­teis­ta ker­to­muk­ses­sa. Mo­ni asia tai­ta­vas­sa, ka­rus­sa ja tun­nel­miaan pidät­te­levällä voi­mal­la tar­joa­vas­sa ruot­sa­lais­fil­missä viit­taa mah­dol­li­suu­teen, että pää­hen­kilö ku­vit­te­lee kai­ken. Toi­saal­ta ky­se voi ol­la kat­so­jan toi­vea­jat­te­lus­ta. Osa silmän rävähtämättä ku­va­tuis­ta shok­kie­fek­teistä ni­mittäin ylittää kä­si­tys­ky­vyn.

Na­tu­ra­lis­ti­ses­ti naa­mal­le rois­kit­tu­jen si­vu­hen­kilöi­den koh­ta­lot so­ti­vat ku­vi­tel­ma­tul­kin­taa vas­taan. Jol­lei sit­ten ole ky­se mah­dol­li­sen ker­to­jan ai­kuisnäkö­kul­mas­ta, luo­vis­ta täy­den­nyk­sistä oma­koh­tai­seen sel­viy­ty­mis­ta­ri­naan?

Pu­huin­ko si­vu­hen­kilöistä? Alf­red­so­nin oh­jauk­ses­sa jo­kai­nen on niin kat­ta­vas­ti pe­rus­tel­tu, et­tei ketään voi­si heittää ”­si­vuun” ko­ko­nais­ku­van kär­simättä. Muis­tiin pai­nuu Ika Nor­din esittämän lou­ka­tun nai­sen tau­din­kan­ta­jan koh­ta­lo. Ka­rin Berg­quist on pai­kal­laan ra­kas­ta­va­na äi­tinä, jo­ka elää eri maail­maa kuin lap­sen­sa. Unoh­tu­ma­ton on Eli-tytön kas­vat­ti-isä Hå­kan. Per Rag­na­rin näyt­te­lemä ka­ru, kaik­ken­sa tytön edestä an­ta­va mies on sar­ja­mur­haa­ja, jos­ta kas­vaa Fran­kens­tei­nin ja Cro­nen­ber­gin Kärpä­sen ta­pai­nen traa­gi­nen hir­viö­hah­mo.

Kå­re He­deb­randt ja Li­na Lean­ders­son ovat täy­del­li­siä. Vaah­te­ramäen Ee­me­linä­kin esiin­ty­nyt blon­di He­deb­randt on poh­jois­mais­ten poi­ka­ku­vaus­ten anee­mi­nen iko­ni. Lean­ders­son taas on tum­ma ja etee­ri­sen ek­soot­ti­nen. Heidän herkän ha­pui­le­vas­ti rak­kaut­ta hi­po­va ystä­vyy­tensä on ku­vat­tu tark­kanäköi­ses­ti ja kau­niis­ti.

Ka­me­roin­nis­ta vas­taa­va Hoy­te van Hoy­te­man näyttää lu­mi­mai­se­man kaik­ki sä­vyt. Muu­kin on ko­rei­le­mat­to­mas­sa ja kii­reettömässä elo­ku­vas­sa van­kas­ti pai­kal­laan. Jo­han Sö­derq­vis­tin an­siok­kaas­sa mu­sii­kis­sa pia­no säestää kat­so­jan tun­tei­ta ehkä lii­kaa.

Voi­maut­ta­va­na vam­pyy­rie­lo­ku­va­na Ystävät hämärän jäl­keen pys­tyy fan­ta­sian kei­noin puut­tu­maan ylei­siin ar­kielämän on­gel­miin ja tun­toi­hin. Se ei sor­ru opet­ta­vai­sek­si ja säi­lyttää ar­voi­tuk­sen­sa, tai­de­teok­sen tul­kin­nan­va­ran. (HB)