Mats Lång­bac­kan Lång­film Pro­duc­tion­sin en­si-il­ta­fil­mi Iris on har­vi­nai­nen pitkänä las­te­ne­lo­ku­va­na. Suo­men­ruot­sa­lais­ta fil­miä on tuet­tu Suo­men elo­ku­vasää­tiöstä ja Ruot­sin fil­mi-ins­ti­tuu­tis­ta sekä ruot­sa­lai­ses­ta St­reet Films -yh­tiöstä. Mu­ka­na on tun­net­tu­ja­kin ruot­sa­lais­kas­vo­ja, ku­ten Ko­mi­sa­rio Win­te­rin Mag­nus Krep­per, jo­ka on näh­ty myös Stieg Lars­son –e­lo­ku­vis­sa. Silmämääräi­ses­ti elo­ku­va sil­ti vai­kut­taa enemmän suo­ma­lai­sel­ta kuin ruot­sa­lai­sel­ta.

I­ris on ku­vat­tu Ah­ve­nan­maan saa­ris­tos­sa. Oh­jaa­ja ja ku­vaa­ja­kin ovat suo­men­ruot­sa­lai­sia. Fil­mi on Tuk­hol­mas­sa kou­lu­tuk­sen hank­ki­neen Ul­ri­ka Bengt­sin en­simmäi­nen pitkä elo­ku­va. Ka­me­ran ta­ka­na on osaa­va Ro­bert Nordström (Mos­ku, Po­pu­laa­ri­mu­siik­kia Vit­tu­lajänkältä, Su­den vuo­si).

Ta­ri­nas­sa eletään vuot­ta 1890, jol­loin Suo­mi oli vielä Venäjän suu­ri­ruh­ti­nas­kun­ta. Kah­dek­san­vuo­tias Iris (Ag­nes Kos­ki­nen) jou­tuu enon­sa (To­bias Zil­lia­cus) hoi­viin Ah­ve­nan­maal­le, kun maa­la­riäi­ti (Ma­ria Sa­lo­maa) mat­kus­taa näyt­te­lynsä ava­jai­siin Pa­rii­siin. Pik­ku­van­ha Iris on pet­ty­nyt ja kek­sii val­heen kuol­lees­ta äi­distään ai­heut­taen su­ku­lai­sis­saan ai­hee­ton­ta su­rua ja sää­liä. Tuk­hol­mas­sa isättömänä kas­va­nut tyttö on äi­tinsä ja pal­ve­li­joi­den hem­mot­te­le­ma, jo­ten tu­tus­tu­mi­nen ar­ki­sem­piin ah­ve­nan­maa­lais­lap­siin su­juu vai­keas­ti.

Saa­ris­tos­sa Irik­sel­le sel­viää isän men­nei­syys, jos­ta äi­ti ei ker­to­nut. Eikö isä ol­lut­kaan jää­kar­hun syömä tut­ki­mus­mat­kai­li­ja? Pal­jas­tus­ten myötä tytön su­ku­laismäärä Ec­kerössä kas­vaa, yllättäen ja ti­laa­mat­ta.

I­dyl­li vai pai­na­jai­nen?

I­ristä mark­ki­noi­daan las­te­ne­lo­ku­va­na. Siinä on verk­kais­ta van­han ajan viehä­tystä, ehkäpä idyl­liä­kin. Irik­sen mu­ka­na koe­taan maail­maa, jos­sa här­ve­lit ja van­hem­mis­ta eristäy­ty­mi­nen eivät vielä ol­leet las­ten pääa­sial­li­se­na hu­vi­na. Saa­rel­la osal­lis­tu­taan van­hem­pien kans­sa heinätöi­hin, kas­vi­maan kit­ke­mi­seen ja pyy­kin­pe­su­tal­koi­siin. Seu­tu tar­joaa oi­vat mah­dol­li­suu­det ul­ko­leik­kei­hin metsässä, hei­ni­kois­sa, kal­lioil­la ja ve­dessä. Mie­li­ku­vi­tus on valt­tia ja ve­sillä liik­ku­mi­nen opi­taan var­hain.

O­mi­tui­ses­ti kui­ten­kin elo­ku­va syöttää kat­so­jal­le ku­via kuol­leis­ta lap­sis­ta. Irik­sen näyissä val­ko­kaa­pui­set edes­men­neet jut­te­le­vat tytöl­le. It­se Kuo­le­ma tans­sii kal­lion­kie­lek­keellä. Elo­ku­vas­sa pu­hu­taan myös ”äpä­ristä” ja lap­sen­mur­haa­jis­ta. Ikä­ra­ja on K7.

Kä­si­kir­joit­ta­ja An­ni­na Enc­kell ja oh­jaa­ja Bengts ovat ehkä ha­lun­neet sel­vittää kuo­le­maa ja mui­ta vaiet­tu­ja ai­hei­ta lap­siy­leisöl­le fan­ta­sian kaut­ta. Vä­ki­sin tu­lee kui­ten­kin sel­lai­nen vai­ku­tel­ma, että ideat ovat tuo­tan­non ai­ka­na muut­tu­neet. Ikään kuin jo ku­vat­tu­ja otok­sia oli­si pitä­nyt yh­distää uu­sik­si kir­joi­tet­tuun ta­ri­naan. Muu­ten on vai­kea kä­sittää kuo­le­ma­tee­maa, jo­ka töksähtäen lo­puk­si se­li­tetään enon ja hä­nen puo­li­son­sa Jo­lan­dan (Ma­ri­ka Park­komä­ki) yh­tei­sen su­run kaut­ta.

E­ri­pa­ri­set ai­hel­mat hyl­kivät toi­siaan. He­leä saa­ri­ku­vaus las­ten kesästä ei pää­se täy­teen mit­taan­sa kai­ken kuo­le­mi­sen var­jos­ta. On tie­tys­ti vir­kistävää nähdä po­si­tii­vi­ses­ti (vaik­ka kli­seemäi­ses­ti) ku­vat­tu ho­mo­pa­ris­kun­ta ja mik­sei myös val­la­ton ris­tiin­pu­keu­tu­ja – näin las­te­ne­lo­ku­vas­sa. Avio­lii­ton ul­ko­puo­lis­ta suh­det­ta taas kä­si­tellään so­vit­te­le­vas­ti lap­sen iden­ti­tee­tin löy­ty­mistä tu­kien. Mut­ta vai­kei­den ai­hei­den kä­sit­te­ly on teks­tissä tai to­teu­tuk­ses­sa jää­nyt kes­ken.

Ku­vauk­sel­li­nen Ag­nes

On han­ka­laa saa­da ko­ko­nais­ku­vaa fil­mistä, jo­ka luet­te­lee tai kor­kein­taan esit­te­lee ky­sy­myk­sen, en­nen kuin kii­ruh­taa ai­van toi­sen­lai­siin tun­nel­miin. Eri­pa­ri­sia juon­tei­ta on ta­ri­nas­sa liiak­si as­ti, ja tun­tuu kuin kaik­kea ei päästäi­si ker­to­maan kat­so­jal­le.

I­ris on val­mis­tu­nut yli kah­den mil­joo­nan eu­ron bud­je­til­la. Se on pal­jon suu­rem­pi määrä kuin Har­junpää ja pa­han pap­pi -e­lo­ku­val­la tai Na­pa­pii­rin san­ka­reil­la. Sil­ti Irik­sestä jää vii­meis­te­lemätön ja hai­lak­ka vai­ku­tel­ma. Lu­paa­vat ideat eivät ja­los­tu jän­teväk­si fil­mik­si.

Mut­ta se näyttää kyllä hyvältä. Eihän kesäi­sissä saa­ri­mai­se­mis­sa voi­kaan epäon­nis­tua. Oh­jaa­ja Bengt­sin ja ku­vaa­ja Nordströ­min var­si­nai­nen tai­to ko­ros­tuu pää­hen­kilö­va­lin­nan koh­dal­la.

Va­kaas­ti en­si­fil­missään esiin­tyvä Ag­nes Kos­ki­nen on ku­vauk­sel­li­nen lap­sinäyt­te­lijä. Tyttö to­del­la hal­lit­see ku­via ja kan­taa niitä koh­tauk­sia, jois­sa esiin­tyy. Eikä Kos­ki­nen jää toi­sek­si yh­teis­pe­lissään per­soo­nal­lis­ten vas­tanäyt­te­lijöi­den, Zil­lia­cuk­sen, Sa­lo­maan ja Park­komäen kans­sa. It­sepäi­sen, oma­la­ki­sen ja oi­kuk­kaan tytön mot­to­na on­kin ”­Man mås­te kla­ra sig” – pitää vain sel­viy­tyä.

I­rik­sen suh­de kap­tee­nin­les­ken nuo­rem­paan tyttä­reen So­fiaan (E­leo­no­ra An­ders­son) eh­tii ke­hit­tyä ystä­vyy­dek­si, mut­ta mui­hin saa­ren lap­siin ei kon­tak­tia on­nis­tu­ta oi­kein luo­maan. Kat­so­ja oli­si odot­ta­nut, että kun koh­taa­mi­nen So­fian ison vel­jen Al­ber­tin (E­rik Lönng­ren) kans­sa saa huo­non alun, niin kat­seil­la saa­vu­tet­tu yh­teys po­jan kyp­semmän oloi­seen ka­ve­riin Eri­kiin (Ric­hard Hä­gerst­rand) oli­si voi­nut sy­ven­tyä. Elo­ku­van lap­set jäävät usein pel­kik­si ko­ris­teik­si, las­te­ne­lo­ku­van välttämättömäk­si pa­hak­si, eikä ak­tii­vi­sik­si toi­mi­joik­si, joil­la oli­si vai­ku­tus­ta ta­ri­naan tai toi­siin­sa. Osin tämä joh­tuu Irik­sen pidät­tyvästä, tark­kai­le­vas­ta roo­li­hah­mos­ta. Mut­ta sekä lap­sia että ai­kuis­kat­so­jia kiin­nos­ta­vam­pi ta­ri­na oli­si var­mas­ti syn­ty­nyt, jos Irik­sen ja mui­den saa­ris­ton­las­ten vuo­ro­vai­ku­tus­ta oli­si ku­vat­tu enemmän.

To­bias Zil­lia­cus pys­tyy tai­dol­laan omi­maan pos­ti­ve­neen kul­jet­ta­jae­non roo­lin kir­joi­tet­tua pai­na­vam­mak­si. Vä­kevä on ku­va, jos­sa eno Irik­sen val­heen jäl­keen juok­see ulos it­kemään ik­ku­nan ta­ka­na. Vas­ta lo­pus­sa sel­viää, että yllättävän vah­vaan reak­tioon on osa­syynä se­kin, että eno on me­nettä­nyt toi­sen lä­hei­sen jo aiem­min – vaik­ka fil­min sat­tu­man­va­rai­sel­ta tun­tu­va ryt­mi­tys ei yh­teyttä saa par­haal­la ta­val­la esil­le. Yhtä vai­kut­ta­va on enon vai­mon, Ma­ri­ka Park­komäen roo­li. En­si­silmäyk­sellä tämä vai­kut­taa luo­taan­työntävältä, kos­ka ei tun­nut hyväk­syvän Iristä ko­tiin­sa. Ty­lyys joh­tuu kui­ten­kin se­kin pa­ris­kun­taa koh­dan­nees­ta me­ne­tyk­sestä – ja ehkä ka­teu­des­ta enon si­sa­rel­le, jo­ka on saa­nut pitää oman lap­sen­sa.

Näi­den rin­nal­la ta­ri­nas­sa on si­vu­hen­kilöitä, joi­den per­soo­nal­li­suut­ta pön­ki­tetään kun­kin käyttäy­ty­mi­sel­le omi­nai­sin ta­voin vaih­te­le­vam­mal­la me­nes­tyk­sellä. Os­car Pöys­tin vii­naan­me­nevä pos­ti­mies jää har­mil­li­ses­ti pelkäk­si tyy­pik­si, vaik­ka ai­nek­sia näyt­te­lijällä ja hah­mol­la­kin oli­si ol­lut var­mas­ti enempään. Ro­bert Enc­kel­lin pos­ti­mes­ta­ri/­kuo­le­ma-kak­sois­roo­li ei sekään pää­se pe­rus­te­le­maan it­seään ja suur­ta nä­ky­vyyttään ker­to­muk­ses­sa. Ehkä mo­lem­mil­la oli­si ol­lut enemmän te­ke­mistä siinä toi­ses­sa elo­ku­vas­sa, jo­ta ei pääs­ty fil­maa­maan?

Hy­vistä vi­suaa­li­sis­ta ja ker­ron­nal­li­sis­ta het­kistä huo­li­mat­ta – esi­mer­kik­si pen­sai­siin kui­vu­maan ri­pus­te­tut vaat­teet, las­ten yön­viet­to ul­ko­saa­ren ka­las­ta­jamö­kissä — Iris-e­lo­ku­van to­teu­tuk­ses­sa on ko­reut­ta ja po­see­raa­mis­ta, jo­pa suo­ra­nais­ta sie­vis­te­lyä­kin. Alun hulp­pea syn­tymäpäivä­koh­taus syn­nyttää odo­tuk­sia berg­ma­ni­lai­sen run­saas­ta men­neen maail­man per­he­juh­las­ta. Mut­ta jak­so jää sa­maan koh­tau­sa­se­tel­maan mars­si­vien ih­mis­ten ka­val­ka­di­na köyhän nai­sen ver­siok­si. Lo­pus­sa lem­mik­ki­koi­ran tuh­kaus­baa­li (älä ky­sy!) muo­dos­taa raa­mi­na vas­ta­kap­pa­leen edel­li­sel­le, mut­ta se­kin tun­tuu etee­ri­sessä ja epä­to­del­li­ses­sa hil­pey­dessään yh­teis­mi­tat­to­mal­ta luon­nonlä­hei­sen saa­ri­seik­kai­lun kans­sa. Kes­kittä­mistä oli­si siis kai­vat­tu. Ja myös elämän­ma­kua, ver­ta ja vä­riä ja ro­soi­suut­ta esi­tel­tyi­hin ih­mi­siin, jot­ka tuo­hon ai­kaan Ah­ve­nan­maal­la kui­ten­kin var­mas­ti elivät ku­vat­tua an­ka­ram­mis­sa olo­suh­teis­sa.

Raik­kaut­ta ja vil­pittö­myyttä Irik­sestä to­ki löy­tyy, jo­ten sitä voi kyllä suo­si­tel­la eri­lai­se­na elo­ku­vavä­li­pa­la­na, vaih­toeh­to­na ta­va­no­mai­sem­mil­le, mie­lis­te­leväm­mil­le las­ten­ta­ri­noil­le. Kyllä tätä mie­luum­min kat­soo kuin lap­siy­leisöä räi­keäs­ti ko­sis­ke­le­via Ris­to Räppää­jiä. (HB)