Mer­kittävät tv-työt, ku­ten Pai­ni­ja, Kat­sas­tus ja Pa­la val­kois­ta mar­mo­ria sekä elo­ku­vat Sok­ko­tans­si ja Haa­vei­den kehä ovat teh­neet oh­jaa­ja-kä­si­kir­joit­ta­ja Mat­ti Ijäk­sestä kä­sit­teen. Il­man­kos Li­ke on jul­kais­sut fil­min­te­kijän tai­pa­leel­ta juu­ri uu­den en­si-il­lan al­la Lau­ri Ti­mo­sen kir­joit­ta­man teok­sen Mat­ti Ijäk­sen elo­ku­vat.

Hel­mi­kuus­sa 63 täyttävä Ijäs on teh­nyt elo­ku­vaa koh­ta neljä­kym­mentä vuot­ta. Tänään saa vi­ral­li­sen en­si-il­lan kym­me­nen vuo­den tauon jäl­keen syn­ty­nyt teat­te­rie­lo­ku­va Kai­kel­la rak­kau­del­la. Ei oh­jaa­ja val­ko­kan­gas­fil­mien vä­liai­ka­na ole lais­ka­na­kaan ol­lut: te­le­vi­sioon ovat syn­ty­neet elo­ku­vat Tuu­li­kaap­pi­maa, Tar­peet­to­mia ih­mi­siä, Kol­me suu­del­maa, Kat­ve ja Enon ope­tuk­set. Ijäk­sellä on re­pus­saan mah­ta­va tuo­tan­to, jo­ta Ti­mo­nen voi Ijäs-kir­jas­saan eri­tellä — kol­mi­sen­kym­mentä pitkää elo­ku­vaa ja muut työt pääl­le.

Kai­kel­la rak­kau­del­la –e­lo­ku­van al­ku­teks­tei­hin Ijäs on mer­kit­ty myös kä­si­kir­joit­ta­jak­si, rin­nal­laan Heik­ki Vuen­to (Pe­te Q, Lu­nas­tus, Lah­ja, Bad Luck Lo­ve, Su­den ar­voi­tus), Au­li Man­ti­la (Nei­to­per­ho, Pe­lon maan­tie­de, Ystävä­ni Hen­ry) ja JP Pas­si (Tau­lu­kaup­piaat, Ko­va­si­ka­jut­tu). Useas­ta kir­joit­ta­jas­ta huo­li­mat­ta – tai ehkä juu­ri heidän vuok­seen — Kai­kel­la rak­kau­del­la on huo­lel­la mie­tit­ty ja hy­vin ti­heä ko­ko­nai­suus. Fil­mi-il­mai­sun ihan jo­ka ta­sol­ta pais­taa laa­tu. Näyt­te­lijän­työ on Ijäk­sellä it­sestään selväs­ti ai­na en­si­luok­kais­ta. Niin nyt­kin.

”­Minä is­tun tähän kes­kel­le, niin jää mo­lem­min puo­lin ti­laa”, sa­noo mie­hensä ja poi­kan­sa me­nettä­nyt Es­ter (Min­na Puo­lan­to) aset­tues­saan alas­to­ma­na kiertävän pos­ti­kort­ti­ku­vaa­ja Toi­von (Sam­po Sar­ko­la) ka­me­ran eteen. Nai­sel­la ei ole jäl­jellä enää mitään omaa ja hän ha­luaa tal­len­taa su­run­sa va­lo­ku­vaan.

K­ris­ta Ko­so­nen on ta­ri­nas­sa An­sa, jos­ta mie­het sa­no­vat, et­tei se nai­nen na­rus­sa py­sy. An­sa kul­kee Suo­men ja Nor­jan La­pin vä­liä. Tyttö­lap­sen (Au­ro­ra Kuu­sis­to) yk­sin­huol­ta­jan on han­kit­ta­va elan­to ka­la­teh­taal­ta. An­sa oli ker­ran nai­mi­sis­sa Is­mon (Tom­mi Kor­pe­la) kans­sa, mut­ta mus­ta­suk­kai­suus tu­li vä­liin. ”Yh­den olen tap­pa­nut ja toi­nen­kin me­nee heittämällä”, uh­kaa Is­mo va­pau­tues­saan Ka­ko­las­ta ja pa­la­tes­saan Lap­piin en­ti­sil­le jäl­jil­leen.

Han­nu-Pek­ka Björk­man esittää Is­mon us­ko­vais­ta yrittäjä­vel­jeä Mart­tia, jo­ka on au­tel­lut An­saa muus­ta­kin kuin lä­himmäi­sen­rak­kau­des­ta. Vai­mo seu­raa ti­lan­net­ta si­vus­ta sil­loin­kin, kun Mart­ti ku­rit­taa poi­kaan­sa (Lau­ri Ro­mak­ka­nie­mi) lu­kit­se­mal­la tämän yök­si teol­li­suus­hal­lin­sa teräs­kaap­piin ole­mat­to­mia syn­tejään miet­timään.

Ijäsmäistä ze­niä

Ko­so­nen, Björk­man ja Kor­pe­la eivät juu­ri epäon­nis­tu, mut­ta nyt he ovat par­haim­mil­laan. Kaik­ki ovat tut­tu­ja jo­ka toi­ses­ta ko­ti­mai­ses­ta elo­ku­vas­ta, mut­ta Ijäs ta­voit­taa heistä puo­lia, joi­ta ei en­nen ole näh­ty. Kui­ten­kin ka­me­ran mo­lem­min puo­lin pidä­tellään. Mitään ei ole tyr­kyllä, vaan va­paas­ti löy­dettä­vissä.

K­ris­ta Ko­so­sen An­sa on le­vo­ton sie­lu, mut­ta hän­kin yrittää par­haan­sa. Hä­nen aja­tuk­sis­saan myös toi­sen jättä­mi­nen mer­kit­see rak­kaut­ta, jos se ta­pah­tuu tämän par­haak­si eikä pelkästään it­sekkäistä syistä. An­sa tun­tuu ra­kas­ta­van kaik­kia mie­hiään, va­lo­ku­vaa­ja Toi­voa, Is­moa ja vielä sitä nor­ja­lais­ta­kin, mut­ta ku­kaan heistä ei pys­ty tyy­dyttämään hä­nen kaik­kia tar­pei­taan, jois­ta va­paus näyttäi­si ole­van se en­si­si­jai­nen. On­ko Ko­so­nen vielä missään roo­lis­saan ol­lut näin upea? Viih­teen te­ke­mi­sellä ei ole ol­lut mitään vai­ku­tus­ta Ko­so­sen tai­tee­seen, tai sit­ten tämä naa­ma ei vain ku­lu.

An­sa on lu­ja nai­nen, ja hän opet­taa mie­hiä­kin pitämään puo­len­sa kai­kel­la rak­kau­del­la. Niin kuin nyt siinä­kin koh­tauk­ses­sa, jos­sa luon­non­suo­je­li­ja Toi­vo ei mei­naa saa­da suu­taan au­ki, vaik­ka ros­kien heittä­mi­nen au­ton ik­ku­nas­ta erä­maa­han häntä var­mas­ti är­syttää.

Min­na Puo­lan­nol­la on ta­ri­nan toi­nen mer­kittävä nais­roo­li nöyränä maan hil­jai­se­na, jo­ka on op­pi­nut tai­pu­maan niin Her­ran kuin her­ran­kin tah­toon, vaik­ka ei ai­na ihan tiedä mik­si. Es­te­rin hyvää tar­koit­ta­va joh­don­mu­kai­suus pal­jas­tuu neu­vot­to­muu­dek­si: pal­jon­ko alis­tu­mi­nen on omaa syytä, pal­jon­ko uh­rau­tu­mis­ta — vai perä­ti osal­lis­tu­mis­ta ar­kipäiväi­seen pa­huu­teen? Es­te­rin ek­sy­nyt vael­lus kylän rai­til­la on sydäntä sär­kevää, var­sin­kin kun ku­kaan ei vielä sil­loin­kaan pysäh­dy nais­ta kuun­te­le­maan.

Han­nu-Pek­ka Björk­man on jä­ri­syttävä oi­kea­mie­li­syy­destään var­ma­na, hyvän­tah­toi­se­na hir­viönä, jo­ka on pi­lan­nut oman elämänsä ja te­kee par­haan­sa tu­ho­tak­seen sen vai­mol­taan ja lap­sel­taan­kin. On is­ku vas­ten kas­vo­ja, kun kai­kes­ta pää­tel­len kun­non ju­ma­li­nen yk­si­tyi­sy­rittäjä Mart­ti va­roi­tuk­set­ta pal­jas­tuu des­poo­tik­si, jo­ka peittää sa­dis­min­sa niin ko­vin vil­pittömältä tun­tu­vaan, ru­nol­li­seen heh­kuun ko­hoa­vaan ru­kouk­seen, pol­vil­laan pi­meässä teol­li­suus­hal­lis­sa. Olem­me lu­kuis­ten elo­ku­va­roo­lien kaut­ta tot­tu­neet sii­hen, että Han­nu-Pek­ka Björk­man on Han­nu-Pek­ka Björk­man, mut­ta nyt häntä kat­soo taas tuo­rein sil­min. Van­kan hie­nos­tu­nees­sa näyt­te­le­mi­sessä on läsnä vaa­ran tun­tu.

Tom­mi Kor­pe­las­sa sitä riittää myös. Näyt­te­lijän naa­mal­la ja var­rel­la voi tehdä sekä hyvän­tah­toi­sia huu­mo­ri­roo­le­ja, tur­val­li­sen rei­lu­ja suo­ma­lais­mie­hiä, että tun­not­to­mia tap­pa­jia. Kai­kel­la rak­kau­del­la -e­lo­ku­vas­sa em­me pitkään tiedä, kum­mas­ta Is­mos­sa on ky­sy­mys ja se saa kat­so­jan var­pail­leen. Ai­van lo­puk­si mies näyttäi­si uh­rau­tu­van toi­sen tu­le­vai­suu­den puo­les­ta, kuin kum­min roo­lis­sa, ikään kuin hy­vittääk­seen sen ri­kok­sen, jos­ta van­ki­laan ai­ka­naan jou­tui, ja minkä vuok­si hä­nen oma per­heensä on ha­jon­nut.

Ko­so­sen ja Björk­ma­nin ta­paan myös Kor­pe­la kä­sit­te­lee fil­min vuo­ro­sa­no­ja mes­ta­rin ot­tein, mo­ni­puo­li­ses­ti va­lot­taen. Lau­su­tul­la tun­tui­si ai­na ole­van jo­kin muu­kin mer­ki­tys kuin se ar­ki­nen ja il­mei­nen asiayh­tey­dessään lau­sut­tu­na.

Kai­kel­la rak­kau­del­la –e­lo­ku­van ou­to­lin­tu on Sam­po Sar­ko­lan näyt­te­lemä pos­ti­kort­ti­ku­vaa­ja Toi­vo — eli Öns­ka, ku­ten ta­ri­nan pik­ku­tyttö hä­net he­ti ni­meää. Täl­lais­ta hah­moa Ijäk­sen fil­meissä ei vielä ole tain­nut­kaan ol­la. Kai­kis­ta ta­ri­nan ih­mi­sistä hän vai­kut­taa eni­ten kir­joi­te­tul­ta, va­li­tul­ta näkö­kul­mal­ta jut­tuun – ken­ties te­kijän si­jai­sel­ta­kin ku­vaa­mis­poh­din­toi­neen. Sar­ko­la pu­huu suo­mea hie­noi­ses­ti suo­men­ruot­sa­lai­sit­tain pai­not­taen. Hä­nellä on luo­va työ, il­mei­ses­ti kou­lu­taus­taa­kin. Sil­ti hän sa­noo ”­sink­le”, eikä sing­le, kun Is­mo ky­syy kah­den hen­gen am­mees­ta. Tyy­pit­te­ly­huu­mo­ri ja sa­non­nat toi­mi­vat kui­ten­kin haus­kas­ti. Sar­ko­lan ja tyttöä näyt­te­levän Au­ro­ra Kuu­sis­ton koh­tauk­sis­sa on ujoa, hil­jais­ta yh­teyttä. Aiem­mis­sa fil­meissään Sar­ko­la on näh­ty yli­mie­li­sinä psy­ko­paat­tei­na tai nar­sis­tei­na. Nyt näyt­te­lijä as­tuu eri­lai­seen roo­liin juu­re­va­na bo­hee­mi­na, idea­lis­ti­se­na maan­kiertäjänä ja kan­san­tai­tei­li­ja­na. Toi­vos­sa on luon­nonlä­heistä, köm­pelöä viehä­tystä.

Näyt­te­lijöi­den ohel­la Ijäs osaa va­li­ta elo­ku­viin­sa kas­vo­ja. (O­tan va­pau­den pu­hua Ijäk­sestä te­kijänä tietäen, että fil­mi on mo­nien ra­ken­ta­ma pa­la­pe­li.) Au­ro­ra Kuu­sis­to esittää pik­ku­van­haa Su­via val­loit­ta­van läsnäo­le­vas­ti ja hän­kin tun­tuu naut­ti­van elo­ku­van kie­li­pe­leistä, nii­den kort­ti­pe­lien ohel­la. Äi­tinsä tyttä­reltä Su­vi vai­kut­taa siinä, että hän on eh­dot­to­mas­ti pärjääjä­tyyp­pi (tuu­las­tus­koh­taus ve­neessä!), mut­ta so­peu­tu­ja: An­san le­vot­to­muut­ta hä­nessä ei tun­nu ole­van.

Lau­ri Ro­mak­ka­nie­mi on Esa-poi­ka­na fil­min kos­ket­ta­vin hah­mo pie­ni­ne ja suu­ri­ne pyy­tei­neen. Hän ihai­lee mo­poa kans­saan ruk­kaa­vaa Is­moa, kos­ka Mart­tiin ei yh­teyttä löy­dy. Ai­noa kom­mu­ni­koin­ti isän kans­sa on voi­ma­ton rii­te­ly ja sää­littävä, sisäl­lyk­setön lo­ru­ri­tuaa­li, jon­ka Mart­ti pak­ko­miel­tei­ses­ti ha­luaa ai­na kuul­la: ”­Hyvää yötä, Jee­sus myötä.” Ku­ten ikä­to­ve­rin­sa Kuu­sis­to (no, sa­ma bän­di), Ro­mak­ka­nie­mi kom­pen­soi näyt­te­lijä­ko­ke­muk­sen puut­teen amatöö­rin ai­tou­del­la. Yk­si vah­vim­pia fil­mistä mie­leen jää­viä ku­via on Esan hyväk­sikäy­tet­ty hen­tous, poi­ka on kuin han­keen hei­tet­ty rie­pu — tai ma­toa nok­kaan­sa tur­haan odot­ta­va lin­nunp­ro­fii­li teräk­si­sen pönttönsä uu­me­nis­sa.

Lo­pun mel­keinpä ohi­vi­lah­ta­va tse­ho­vi­lai­nen vih­jaus asees­ta, jo­ta on käy­tettävä, on fil­min kä­si­kir­joi­tuk­sen pie­niä kuk­ka­sia. Näin aja­tel­tu­na lop­pu­rat­kai­su kään­tyy uu­teen asen­toon, eikä kat­so­ja ole voi­nut luot­taa kaik­keen, mitä on aiem­min luul­lut nä­kevänsä. Tähän tu­lo­kul­maan löy­tyy to­ki lo­giik­kaa ja taus­toit­ta­vaa psy­ko­lo­gis­ta keis­si­his­to­riaa, mut­ta var­mas­ti enemmän kuin us­kot­ta­vuu­den pai­noa. Esa ja ase kun selväs­ti hyl­kivät toi­siaan. Sa­ma teks­tin pai­no vai­vaa toi­sel­la ta­val­la elo­ku­vaa siinä, että meidän vain on os­tet­ta­va se, että Is­mo on mur­ha­mies, kos­ka se niin usein mai­ni­taan. Men­nei­syys ei vä­ki­val­ta­ti­lan­teis­ta huo­li­mat­ta kui­ten­kaan ole niin läsnä kuin te­kijät ovat ehkä toi­vo­neet.

Ijäk­sen fil­mi­ker­to­muk­set ovat mie­leltään ava­ria ja tun­nel­mil­taan hen­gittä­viä. Sisältöä ja teks­tiä niissä on niin ti­heässä, että teok­set kestävät ku­lu­tus­ta. Sik­si mo­nis­ta oh­jaa­jan töistä on tul­lut yleisön kes­to­suo­sik­ke­ja. Myös Kai­kel­la rak­kau­del­la vain pa­ra­nee useam­mal­la kat­se­lu­ker­ral­la ja pal­jas­taa ker­rok­siaan ja ra­ken­tei­taan. Elo­ku­va mel­keinpä vaa­tii useam­man nä­ke­mi­sen, jot­ta sen kuu­las il­mai­su­pin­ta avau­tui­si ja päästäi­si sy­vemmäl­le. Yleisön­kin on Ijäk­sen elo­ku­vis­sa osal­lis­tut­ta­va, ja et­sivä löytää.

Tyhjää penk­kiä ku­vaa­van ka­me­ra­mie­hen kaut­ta Kai­kel­la rak­kau­del­la ja­kaa ken­ties Ijäk­sen omaa elo­ku­val­lis­ta fi­lo­so­fiaa: ”­Minä pu­do­tin ih­mi­sen ku­vis­ta pois jo vuo­sia sit­ten, kun ei enää kiin­nos­ta­nut mennä lä­hel­le. Se on ih­mi­nen mo­nes­ti enemmän, kun se ei ole vielä pai­kal­la, tai kun se on juu­ri läh­te­nyt”, sa­noo Toi­vo Is­mol­le.

Kai­kel­la rak­kau­del­la on ijäsmäistä ze­niä — tai ze­niläistä Ijästä. Ku­ten muut­kin oh­jaa­jan vii­meai­kai­set teok­set, se kat­soo ih­mi­siään nyt vähän etäämpää, kä­si­var­ren mi­tan päästä – mut­ta kai­kel­la rak­kau­del­la, niin kuin Is­mo so­hies­saan Esa-poi­kaa pois vie­raas­ta pesästä koh­den omaa elämän­pol­kuaan. Elo­ku­van dia­lo­gi liip­paa lä­heltä Kau­rismäen täy­teen pa­kat­tu­ja to­kai­su­ja, mut­ta näi­hin me olem­me niin tot­tu­neet, et­tem­me enää muis­ta, kum­pi oli en­sin, mu­na vai ka­na?

Ku­vauk­sen el­lip­si­tyy­li, se että lop­pu­tu­los näy­tetään, mut­ta väl­tetään me­lod­ra­maat­ti­set kään­teet ja tor­pa­taan kat­har­sis jo lähtö­kuop­piin, on par­haim­mil­laan vai­kut­ta­vaa, tyrmäävää ja viiltävää. Vä­lillä taas tun­tuu, että hah­mot jäävät etäi­sik­si ja toi­sis­taan eril­leen ja ta­ri­nan pa­la­set lo­pul­lis­ta lii­tos­ta vail­le. Kaik­ki ih­mi­set ovat ko­ko ajan mat­kal­la pois tois­ten­sa luo­ta, niin että hei­kom­pi­suun­ta­vais­toi­sen on vai­kea pitää lu­kua siitä, missä ja min­ne mennään. It­se oli­sin suo­nut, että Ijäs oli­si tässä­kin elo­ku­vas­saan men­nyt vähän lä­hemmäs ih­mistä, ku­vat­ta­vaan­sa.

K­ris­ta Ko­so­sen lisäk­si elo­ku­vas­sa on pääo­sas­sa toi­nen­kin kap­pa­le kau­nein­ta Suo­men luon­toa, ni­mittäin Lap­pi. Ku­vaus­paik­ko­jen vai­ku­tus tun­tuu vah­va­na jo­kai­ses­sa koh­tauk­ses­sa, oli sit­ten kesä tai tal­vi. Rau­no Ron­kai­sen ku­vaus on taas mes­ta­ri­työtä ja Jor­ma Hö­rin leik­kaus tu­kee oh­jaa­jan ja kä­si­kir­joit­ta­jien vi­sioi­ta. Kyös­ti Väntä­sen ää­ni­suun­nit­te­lu ja Heik­ki Kos­sin fo­ley-ää­net te­kevät kuul­lus­ta kor­via hi­ve­levän elävää ja ai­toa. Ti­mo Hie­ta­lan mu­siik­ki on yhtä mai­se­man ja sisäis­ten tun­to­jen kans­sa.

Kai­kel­la rak­kau­del­la on sur­ku­hu­pai­sa Ijäs-ta­ri­na, yhtä ai­kaa traa­gi­nen ja sa­mal­la täyttä stand up­pia. Niin kuin nyt vaik­ka Mar­tin, Es­te­rin ja Esa-po­jan per­heen ar­ki­nen ruo­ka­ru­kous sähkö­pia­non säes­tyk­sellä. Ro­soa elo­ku­van il­mee­seen ja kuu­ma­ve­ri­syyttä hah­mo­jen luon­tei­siin oli­sin sil­ti kai­van­nut. Fil­min vii­leys ja var­maot­tei­suus ovat jo hiu­kan mart­ti­mai­sen pe­dant­ti­sia — mut­ta suu­rel­la tai­dol­la ja eh­dot­to­mas­ti kai­kel­la rak­kau­del­la. (HB)