”­He was a man cal­led Max”. Ei enää, vaan ”­My na­me is Max”.

Geor­ge Mil­ler pa­la­si apo­ka­lyp­ti­sen toi­min­tae­lo­ku­van mul­lis­ta­nee­seen tri­lo­giaan­sa tar­joa­mal­la jo­tain uut­ta. Mitä uut­ta se sit­ten on?

Ai­na­kin sitä, että en­simmäistä ker­taa las­kin va­paah­toi­ses­ti ja oma­koh­tai­ses­ta ha­lus­ta enkä ul­koi­ses­ta pai­nees­ta joh­tuen ää­nen­voi­mak­kuut­ta. Elo­ku­van en­simmäi­nen puo­li tun­tia on sel­lais­ta ty­ki­tystä, että se ai­heut­taa sydä­meen ryt­mihäi­riöitä. On­nek­si tämä ei ol­lut 3D-ver­sioi­nen le­vy (sel­lai­nen­kin on myyn­nissä), sillä ko­ke­mus oli jo muu­ten­kin tar­peek­si fy­siik­kaa ra­sit­ta­va. Ih­me kyllä, kir­joi­tan tämän myön­tei­senä kom­ment­ti­na.

Juo­nes­ta ei tässä yh­tey­dessä tar­vit­se mai­ni­ta mitään. Kaik­kein tär­keintä on se, että ko­ko kak­sin­tun­ti­nen mennään sa­ta la­sis­sa ja se­kin mai­li­mit­ta­ril­la. Sil­ti ky­sei­nen toi­min­ta on van­han ajan kä­si­työläi­sil­meen säi­lyttävää. Sa­la­ma­leik­kauk­set ovat pan­nas­sa, ja kat­so­ja ymmärtää ko­ko ajan, mikä ja mik­si kul­kee pis­teestä A pis­tee­seen B.

Ei tämä mitään päätöntä ry­mis­te­lyä ole. Toi­min­nan kat­vees­sa il­men­netään ih­meen pal­jon fi­lo­so­fi­sia ja psy­ko­lo­gi­sia, ylei­sin­hi­mil­li­siä aja­tuk­sia ja tun­tei­ta. Elo­ku­van voi ko­kea al­le­go­ri­se­na ku­vauk­se­na ny­kypäivän ka­pi­ta­lis­min sai­rais­ta piir­teistä tai jo­pa Eu­roo­pan koh­dan­nees­ta pa­ko­lai­son­gel­mas­ta. Tämä kaik­ki tie­tys­ti vi­ri­tet­tynä ää­ri­mil­leen.

Sa­mal­la elo­ku­van sä­vy on fe­mi­nis­ti­nen hy­vin ter­veellä ta­val­la. Nai­sia ei alis­te­ta ylistämällä, vaan te­kijät ovat ymmärtä­neet asian, jo­ka on to­si vil­lissä luon­nos­sa ja si­vis­tyk­sen pin­ta­si­laus­ta raa­put­ta­mal­la nä­ky­vissä myös ih­mi­se­los­sa: nai­set ovat eläväi­sen luon­non ko­vim­pia puo­lus­ta­jia, kun mie­hen osa on ene­nevässä mää­rin siir­ty­nyt haa­vei­luun, jo­ka vain par­haim­mas­sa ta­pauk­ses­sa nä­kyy määrä­tie­toi­se­na luo­vuu­te­na.

Näin käy Ma­xil­le­kin. Hän haih­tuu omaan ek­sis­ten­tiaa­li­seen yk­sinäi­syy­teensä ro­mant­ti­se­na san­ka­ri­na Hu­go Prat­tin Cor­to Mal­te­sen ta­paan. Jos ei tee lap­sia tai au­ta muu­ten lau­maan­sa, on hyö­dytön luon­non ar­mot­to­mas­sa kier­to­ku­lus­sa. San­ka­ritöi­den jäl­keen on väis­tyttävä. Ko­ti­rin­ta­mal­le pa­la­tes­saan hän oli­si vain ra­si­te.