Marvel-sarjakuvafilmatisointien jatkumo taitaa olla päättymätön.
Marvel-sarjakuvafilmatisointien jatkumo taitaa olla päättymätön. Kun lippuluukut tukkeutuvat vanhaan malliin, ihmekö tuo. Vaikka käsikirjoitusten laatu on tipahtamassa lähes arvostelukelvottomaksi, menestyvät elokuvat maineella, markkinoinnilla, sekä massiivisella viihdearvolla. Viihteellisyys on viety äärimmilleen, kuvauspaikkojen maailmankiertue jättää jälkeensä jo jamesbondit ja sen semmoiset. Tämän kevään uutukaisessa Kapteeni Amerikka kavereineen painelee myös nyrkkiä ja jalkapöytää vastapäisen kaverin vartaloon sellaisella frekvenssillä, että laiskasilmäisempi katsoja ei ehdi välissä luomiaan räpäyttää. Supertyypeistä, sen kummemmin kuin tavallisista ohikulkijoistakaan, ei näissä touhuissa verta valu, ikärajan on pysyttävä alakouluvetoisena. Siitä asiasta voi sitten olla kahta mieltä.
Kolmannen Kapteeni Amerikka –elokuvan käsikirjoitus on lähtöaatteeltaan yksinkertainen. Valtaapitävä Hallitus on kyllästynyt Kostajien ylimieliseen tapaan lähestyä maailmanpelastamisoperaatiota, siviiliuhreja on vähennettävä. Hallituksen ehdoton määräys Kostajien siirrosta YK:n alaiseksi ryhmittymäksi ajaa supersankarijoukkion kahteen leiriin. Kapun ja Rautamiehen puoliskot eroavat, väkivaltaan johtavin seurauksin.
Jatkuva mäiskiminen väsyttää silmät, kunnollisten hengitystaukojen puuttuessa. Nopeilla leikkauksilla toteutettu elokuva pysyy silti yllättävän hyvin kasassa. Oman mielenkiintonsa Marvel-itsetyydyttyvien sieluihin tuonee laaja hahmogalleria ja sisäpiirihuumori. (VA)