F­ritz Lang (1890-1976) oli ai­ka vel­ho elo­ku­van­te­kijäk­si. Uu­ni­tuo­ree­na R1-a­lueen ame­rik­ka­lai­se­na dvd-le­vynä vuo­si­kym­men­ten un­hos­ta il­mes­ty­nyt Man Hunt (Ih­mis­metsäs­tys) on taas lisä­to­dis­te Lan­gin vah­vuu­des­ta. Klas­sik­koth­ril­le­rei­den te­kijänä ja elo­ku­vail­mai­sun ke­hittäjänä vain Alf­red Hitch­cock (1899-1980) on Lan­gin ver­tai­nen. Ja kieltämättä jot­kut brit­ti­mes­ta­rin tuo­tok­set tu­le­vat Man Hun­tia kat­soes­sa mie­leen: iden­ti­tee­tiltään epämääräi­nen san­ka­ri kil­pa­juok­sus­sa kon­nien kans­sa ympä­ristössä, jos­sa ei ole odo­tet­ta­vis­sa apua muis­tut­taa tee­mois­ta Hitch­coc­kin aiem­mis­sa fil­meissä Mies jo­ka tie­si lii­kaa (1934), 39 as­kel­ta (1935), Nuo­ri ja via­ton (1937), Nai­nen ka­toaa (1938) ja Ul­ko­maan­kir­jeen­vaih­ta­ja (1940).

Man Hun­tin su­ku­lais­teok­sia Lan­gin omas­sa tuo­tan­nos­sa ovat sa­maa tois­ta maail­man­so­taa, va­koi­lua ja nat­sis­min vas­ta­rin­taa kä­sit­te­levät Pyö­ve­lit­kin kuo­le­vat (1943), Erään mer­kin var­jos­sa (1944) ja he­ti so­dan jäl­keen il­mes­ty­nyt Viit­ta ja ti­ka­ri (1946). Mut­ta Man Hun­tin ai­hel­mat ja tyy­li tois­ta­vat kai­ku­ja Lan­gin Yh­dys­val­lois­sa te­ke­mien fil­mien – ja Eng­lan­nis­sa ku­va­tun Moonf­lee­tin (1955) — lisäk­si myös Sak­sas­sa syn­ty­neistä teok­sis­ta, ku­ten M – kau­pun­ki et­sii mur­haa­jaa (1931) ja Toh­to­ri Ma­bu­sen tes­ta­ment­ti (1933).

O­pe­raa­tio Val­ky­rien (2008) ta­voin Man Hunt kä­sit­te­lee Hit­le­riin koh­dis­tu­vaa sa­la­mur­hay­ri­tystä. Nat­si­val­lan kaa­ta­mi­nen vä­ki­val­loin oli sak­sa­lai­sen­kin vas­ta­rin­nan mie­lessä vuo­des­ta 1938 al­kaen, mut­ta ame­rik­ka­lai­sen 40-lu­vun vaih­teen elo­ku­van fik­tioon se so­pi ai­heek­si yh­teis­hen­gen nos­ta­mi­sek­si. Län­si­maat ha­lut­tiin yh­teis­voi­min ak­ti­voi­tu­maan ja pysäyttämään no­peas­ti ete­nevä Sak­san uh­ka maail­man­rau­hal­le.

Man Hun­tis­sa Wal­ter Pid­geon esittää suur­riis­tan metsästäjää, kap­tee­ni Alan Thorn­di­kea. Tämä on ra­jo­jaan ko­kei­le­va, roh­kea seik­kai­li­ja, jo­ka metsäs­tys­viet­tinsä tyy­dyttä­mi­sek­si va­lit­see koh­teek­seen pe­dois­ta vaa­ral­li­sim­man, ih­mi­sen: mie­hen ni­meltä Adolf Hit­ler. Thorn­di­ke pää­see vuo­ris­toi­sen metsän tur­vin Ges­ta­pon var­ti­joi­den ohi ja lä­hel­le Kot­kan­pesää. Nat­si­dik­taat­to­ri on jo kii­ka­ritähtäi­messä, kun…

Kiin­ni jää­tyään Thorn­di­ke sel­vittää kuu­lus­te­le­val­le nat­siup­see­ril­le, ma­ju­ri Qui­ve-S­mit­hil­le (Geor­ge San­ders), että ky­sessä oli vain kui­va­har­joit­te­lu. Thorn­di­ken tar­koi­tus ei ol­lut­kaan val­ta­kun­nan­kans­le­rin am­pu­mi­nen, vain ur­hei­lu­mie­li­nen ko­kei­lu, oli­si­ko se mah­dol­lis­ta. Qui­ve-S­mith ei us­ko se­li­tystä, tai jos us­koo­kin, vaa­tii sil­ti, että van­gin on elävänä va­paak­si pää­syn vas­ti­neek­si al­le­kir­joi­tet­ta­va tun­nus­tus toi­mi­neen­sa sa­la­mur­haa­ja­na brit­ti­hal­li­tuk­sen toi­mek­sian­nos­ta.

T­horn­di­ke an­taa ymmärtää, mi­hin Ges­ta­pon käs­kyläi­nen voi pa­pe­rin­sa tun­kea. Metsästäjä pitää al­le­kir­joit­ta­mis­ta pait­si kun­niat­to­ma­na, myös koh­ta­lok­kaa­na Bri­tan­nial­le. En­nen avoi­men so­dan al­kua val­lit­se­vas­sa ki­perässä po­liit­ti­ses­sa ti­lan­tees­sa väärä­kin tie­to eng­lan­ti­lais­ten pro­vo­kaa­tios­ta pal­ve­li­si nat­si-Sak­san tar­koi­tus­pe­riä ja an­tai­si Hit­le­ril­le etu­lyön­tia­se­man.

T­horn­di­ke on­nis­tuu pa­ke­ne­maan lai­val­la Eng­lan­tiin, mut­ta Lon­toos­sa­kin hä­nellä on perässään sak­sa­lais­ten agen­tit. Eikä tur­vaa ole odo­tet­ta­vis­sa ko­ti­maan vi­ra­no­mai­sil­ta. Thorn­di­ke on vi­ral­li­ses­ti ol­lut Eng­lan­nis­sa ko­ko ajan, jo­ten brit­ti­hal­li­tuk­sen se­kaan­tu­mi­sen joh­tai­si se­kin dip­lo­maat­ti­seen selk­kauk­seen. Sitä pait­si nat­si­va­koo­ja ”Mr. Jo­ne­sil­la” on Thorn­di­ken pas­si.

Kä­si­kir­joi­tuk­sen Man Hun­tiin te­ki Dud­ley Nic­hols (Hawk­sin Hätä ei lue la­kia, For­din Sta­ge­coach, Re­noi­rin Suur­suon van­git) Geoff­rey Hou­se­hol­din ro­maa­nis­ta Ro­gue Ma­le. Mu­sii­kis­ta vas­ta­si Alf­red New­man ja ku­vaa­ja­na oli John For­dil­le­kin töitä teh­nyt Ar­hur C. Mil­ler. Fil­mi ku­vat­tiin vauh­dil­la, kol­mes­sa kuu­kau­des­sa en­si-il­taan. Bud­jet­ti ei tain­nut ol­la suu­ren suu­ri, mut­ta taas nä­kyy, mi­ten Lang osa­si hyö­dyntää val­tai­saa ko­ke­mus­taan ja jo­pa kes­ken jää­neitä ark­ki­teh­tuu­ri- ja ku­va­tai­deo­pin­to­jaan. Osu­val­la, niu­kal­la rek­vi­sii­tal­la tai­ten va­lais­tu­na ja suu­rel­ta osin tyhjäk­si jäävällä seinä­pin­nal­la Lang loih­tii vai­ku­tel­man nat­si­val­lan yti­mestä. Har­kit­tu ku­va­kul­ma ja mo­ni­ta­soi­nen pers­pek­tii­vi riittää, kot­kan­ku­va ja ha­ka­ris­ti seinällä ja lisäk­si val­kois­ta tai har­maa­ta pin­taa. Vas­taa­vas­ti Lon­toon ylel­li­sempään seu­tuun tar­vi­taan vain puis­to­ka­dun rau­ta-ai­dan ko­ris­teet sekä ohi kul­ke­va Bob­by-po­lii­sin kypärä.

Fil­min al­ku­ku­vis­sa Mil­le­rin ka­me­ra li­puu ja kiertää met­sikössä ja soil­la jän­ni­tystä ja odo­tus­ta herättäen. Otok­set ovat har­kit­tu­ja ja tark­ko­ja ja tuo­vat ta­ri­naan in­ten­sii­vi­sen läsnäo­lon, het­ken ku­lu­mi­sen tun­to­ja. Ra­ja­tut yk­si­tyis­koh­dat, ku­ten van­gi­tun raa­hau­tu­vat ja­lat tai pelkkä var­jo­si­luet­ti, ovat ne­rok­kaan yk­sin­ker­tai­sia ta­po­ja ri­kas­taa ku­va­ker­ron­taa il­man lisä­bud­jet­tia. Myös vuo­ro­pu­he­lu – osin sak­sak­si – on ti­heitä mer­ki­tyk­siä sisältävää ja tiuk­kaa teks­tiä, jo­ka lisää mer­kittäväs­ti ker­ron­nan vetä­vyyttä.

Ark­ki­teh­to­ni­nen täsmäl­li­syys ja ti­la­vai­ku­tel­ma – ah­taus tai ava­ruus — ovat Lan­gil­le tut­tu­ja ele­ment­tejä. Kat­so­jan näkö­kul­mat sa­ta­mas­ta, Lon­toon sil­lal­ta tun­tu­vat jat­ku­van silmän­kan­ta­mat­to­miin. Lop­pu­koh­taus kal­lion­ko­los­sa on ki­helmöivän klaust­ro­fo­bi­nen ja vie al­ku­kan­tai­suu­des­saan aja­tuk­set Lan­gin Sak­san kau­den mykkäk­las­sik­koon Ni­be­lun­gin lau­lu. Lang osa­si veistää ku­viin­sa pai­na­jais­mais­ta uh­kaa. Fil­mau­sai­kaan, maail­man­so­dan al­la, Man Hun­tin pro­pa­gan­da­hen­keen so­pi so­dan jul­ma rea­lis­mi: kaik­ki pää­hen­kilöt, joi­hin kat­so­ja eh­tii kiin­tyä, eivät sel­viä hen­gissä The En­diin saak­ka.

Vaa­ran tun­tua vain lisää elo­ku­via val­vo­vien sen­suu­ri­vi­ra­no­mais­ten pitkä kä­si. Joan Ben­net­tin cock­ney-tyttö Jer­ry Sto­kes ei saa­nut­kaan ol­la alun pe­rin suun­ni­tel­tu pros­ti­tuoi­tu. Oli­si­han ol­lut so­pi­ma­ton­ta tuo­hon ai­kaan esittää mak­sul­li­nen nai­nen fil­min san­ka­rit­ta­re­na. Toi­saal­ta Thorn­di­ke san­ka­ri­na tus­kin oli­si voi­nut ra­kas­tua huo­raan.

Suu­del­maa san­ka­ri­pa­rin vä­lillä pidä­tellään Man Hun­tin ku­va­tus­sa­kin ver­sios­sa. Mut­ta nyt ai­van toi­ses­ta syystä. Näyt­te­lijä Wal­ter Pid­geo­nin ja Ben­net­tin vä­lillä oli tu­si­na ikä­vuot­ta, mut­ta Ben­nett näyt­te­lee vielä nuo­rem­paa nei­tos­ta. Thorn­di­ke suh­de tyttöön on isäl­li­nen tai setämäi­nen, hy­vin lä­hei­nen kui­ten­kin, jot­ta Jer­ry Sto­ke­sin kid­nap­pauk­sel­la on vai­ku­tus­ta sekä pää­hen­kilöön että kat­so­jaan.

Va­roi­tuk­sen, roh­kai­sun ja luot­ta­muk­sen pro­pa­gan­da­na Man Hunt on va­ka­vis­saan. Mut­ta se on myös eri­no­mai­sen viih­dyttävä, vauh­di­kas ja kat­so­jan mu­kaan­sa ta­pah­tu­ma­pai­kal­ta toi­sel­le tem­paa­va tai­donnäy­te. En­simmäi­set 20 mi­nuut­tia ku­lu­vat Kot­kan­pesässä ja sen ympä­ristössä. Sit­ten as­tum­me brit­ti­lai­vaan jän­nittämään, löy­detäänkö jä­nik­senä pii­lot­te­le­vaa Thorn­di­kea. Lon­toos­sa Thorn­di­ke liik­kuu öi­sillä, us­vai­sil­la ka­duil­la, vuok­rakäm­pissä ja lor­dien ylel­li­sissä asun­nois­sa. Seik­kai­lu jat­kuu maa­na­lai­sen ju­nis­sa ja tun­ne­leis­sa ja päät­tyy Eng­lan­nin maa­seu­dul­la kal­lio­luo­laan.

Tai oli­si mie­lellään päät­ty­nyt sin­ne, mut­ta kun elo­ku­va kui­ten­kin te­koa­jan­koh­tan­sa vuok­si on so­tap­ro­pa­gan­daa, sen on otet­ta­va kan­taa jul­kai­sua­jan to­del­li­suu­teen. Sik­si lo­pus­sa on epä­tyy­dyttävän ri­peä, mut­ta to­ki kiin­nos­ta­va kol­laa­si ai­ka­hyp­pyo­tok­sia, joi­den päät­teek­si Thorn­di­ke pa­laa kivää­rinsä kans­sa Sak­saan – tällä ker­taa to­si­mie­lellä.

Huu­mo­ria ja ko­ko per­heen seik­kai­lua mah­tuu Thorn­di­ken lai­va­mat­ka­pa­koon. Brit­tia­luk­sen kan­nel­la metsästäjäm­me koh­taa 11-vuo­tiaan lai­va­po­jan, Va­ne­rin, jo­ta esittää mui­kea brit­ti­poi­ka Rod­dy Mc­Dowall. Lap­sitäh­ti jat­koi Man Hun­tis­ta John For­din elo­ku­vaan Vih­reä oli laak­so­ni ja muis­te­taan ai­kui­se­na 70-lu­vun tv-sar­jas­sa Api­noi­den pla­neet­ta. Man Hun­tin roo­lis­sa Mc­Dowall pai­not­tuu so­das­ta huo­li­mat­ta poi­ka­mai­nen ko­ko per­heen huu­mo­ri. Muu­ten Mc­Dowal­lin pik­ku­van­ha lai­va­poi­ka tuo mie­leen Lan­gin aliar­vos­te­tun Moonf­leet-e­lo­ku­van, jos­sa lap­sen näkö­kul­ma ai­kuis­ten maail­maan on pal­jon tum­mem­pi.

Wal­ter Pid­geon on pitkästä uras­taan huo­li­mat­ta vä­hemmän tun­net­tu van­han ajan täh­ti meillä. Siitä syystä hä­nen Thorn­di­ken roo­lil­laan ei ole men­nei­syy­den pai­no­las­tia, jon­kun Ga­ry Coo­pe­rin mant­te­lia, vaan kat­so­ja voi Ges­ta­pon edus­ta­jan ta­voin vain ar­vail­la Thorn­di­ken vai­kut­ti­mia. Näin Pid­geo­nin roo­lis­ta tu­lee tuo­re ja suo­ra­vai­kut­tei­nen ny­ky­kat­so­jal­le­kin.

Joan Ben­nett (1910-1990) te­ki Lan­gin fil­meissä par­haat roo­lin­sa (Nai­nen ik­ku­nas­sa, Pu­nai­nen ka­tu, Sa­lai­suus oven ta­ka­na), mut­ta hän oli myös Re­noi­rin (Nai­nen ran­nal­la) ja Min­nel­lin (Pal­jas­tet­tu­ja sie­lu­ja) suo­sios­sa. Ame­rik­ka­lai­nen Ben­nett esittää cock­ney-b­rit­tiä tur­han­kin pai­nok­kaas­ti tyttömäi­syyttä ja mur­ret­ta pai­not­taen, mut­ta täh­den viehä­tys­voi­ma on vas­tus­ta­ma­ton. Eikä so­vi­nis­ti­ses­ta ase­tel­mas­ta – ko­ke­nut mies/­via­ton tyttö, aris­tok­raat­ti-op­pi­nut/­kou­liin­tu­ma­ton mouk­ka – kli­seenä edes pa­has­tu, kun Lang ja ta­ri­na tar­joi­le­vat eri­pa­ri­suu­des­ta niin­kin mai­nioi­ta koh­tauk­sia kuin ka­la­pe­ru­noi­den syön­ti tai yö­puul­le käy­mi­nen Jer­ry-nei­don nyyh­kiessä vuo­teel­laan. (P­ros­ti­tuoi­dun hi­mo mie­heen on sän­ky­ka­ma­ri­koh­tauk­ses­sa sen­so­rien toi­mes­ta vaih­tu­nut viat­to­maan pih­kaan­tu­mi­seen.)

Jer­ryn ja Thorn­di­ken koh­taus sil­lal­la saat­taa ol­la hy­vin­kin tie­toi­nen viit­taus kah­teen ker­taan aiem­min fil­mat­tuun so­ti­las-p­ros­ti­tuoi­tu –­ro­mans­siin Su­mu­jen sil­ta. Lon­toon su­mus­sa Man Hunt lii­kah­te­lee myös sa­man­lai­sin vai­ku­tel­min kuin edel­li­sellä vuo­si­kym­me­nellä Sak­sas­sa elo­ku­vas­sa M – kau­pun­ki et­sii mur­haa­jaa. Ber­lii­nin ala­maail­ma hä­ly­tet­tiin van­hem­mas­sa teok­ses­sa lap­si­tap­pa­jan kin­te­reil­le. Sa­mo­ja ka­tu­jen ha­ra­voin­te­ja nähdään ja vi­hel­lys­merk­kejä kuul­laan Man Hun­tis­sa, kun ohi­kul­ki­joik­si naa­mioi­tu­neet nat­si­va­koo­jat kii­reh­tivät Thorn­di­kea saar­rok­siin tämän omil­la ko­ti­kul­mil­la.

Man Hun­tin sak­sa­lais­va­koo­jaa esittävä John Car­ra­di­ne (1906-1988) oli tun­ne­tun näyt­te­lijä­dy­nas­tian isä. Näyt­te­lijä­poi­kia ovat Keith Car­ra­di­ne (118 elo­ku­va- ja tv-roo­lia, mm. Mc­Ca­be & Mrs. Mil­ler, Var­kai­ta ku­ten me, Lain­suo­jat­to­mat, Dea­dwood) ja tämän ve­li­puo­li, äs­kettäin kuol­lut Da­vid Car­ra­di­ne (221 roo­lia, mm. Tämä maa on mi­nun, Käär­meen­mu­na, Lain­suo­jat­to­mat, Kill Bill). Las­ten­sa ta­voin John Car­ra­di­ne esiin­tyi usein pie­nissä elo­ku­vis­sa, mut­ta saa­vut­ti kuo­le­mat­to­man mai­neen kan­ta­vis­ta luon­ne­roo­leis­taan, joi­ta hä­nel­le ker­tyi perä­ti 340 kap­pa­let­ta.

Yk­si John Car­ra­di­nen har­vois­ta pää­roo­leis­ta oli Ed­gar G. Ul­me­rin kau­hu­jut­tu Si­ni­par­ta (1944), jos­sa hän esit­ti nais­mal­le­jaan mur­haa­vaa tai­de­maa­la­ria. Car­ra­di­ne oli eri­tyi­ses­ti län­nen­hah­mo­jen mie­leen­pai­nu­va tulk­ki, hau­dan­kai­va­jas­ta tuo­ma­rei­hin ja kon­na­mai­siin pys­sy­mie­hiin. Hä­nen pit­kiä, ka­pei­ta kas­vo­jaan hal­lit­si terävä nenä ja leu­ka sekä ä­lykäs kat­se. Nii­hin lii­tet­ty huo­li­tel­tu pu­he te­ki Car­ra­di­nes­ta vai­kut­ta­van niin va­ka­vis­sa ja kos­ket­ta­vis­sa roo­leis­sa, ku­ten köyhänä maa­työläi­senä John For­din Vi­han he­del­missä (1940), kuin kors­kei­na aa­te­li­si­na, pro­fes­so­rei­na tai up­see­rei­na. Alun pe­rin Car­ra­di­ne oli Sha­kes­pea­re-näyt­te­lijä, jo­ta kut­sut­tiin­kin ”­bu­le­var­din bar­dik­si”, hä­nellä kun oli ta­pa­na lau­sua vuo­ro­sa­no­ja ää­neen kä­vel­lessään.

Man Hun­tis­sa eri­no­mai­sen roo­lin te­kee mo­nok­ke­li­silmäi­senä nat­siup­see­ri­na ja Thorn­di­ken kuu­lus­te­li­ja­na Geor­ge San­ders (1906-1972). Kon­nan mo­nok­ke­li vai­kut­taa Lan­gin vit­siltä – oh­jaa­ja­han tun­ne­taan muo­to­ku­vis­sa välkäh­te­levästä nä­kyvästä va­sem­man silmän lins­sistä. San­der­sin ma­ju­ri pu­huu va­kuut­ta­vaa sak­saa useis­sa koh­tauk­sis­sa, jois­sa kieltä ei ole kään­net­ty eng­lan­nik­si tai suo­mek­si. Roh­kea au­tent­ti­suu­den osoi­tus Lan­gil­ta, kun elo­ku­va kui­ten­kin oli tar­koi­tet­tu ame­rik­ka­lai­sy­leisöl­le.