Var­maan­kin hy­viä elämän­ker­tae­lo­ku­via on teh­ty. Ai­vo­jen vii­den se­kun­nin pi­ka­tes­ti ei to­sin tuo yhtään mie­leen. Syynä on bio­ga­ra­fioi­hin eli­mel­li­ses­ti kuu­lu­vat draa­man lait. Kon­ven­tiot ovat liian voi­mak­kai­ta. Syn­tyy pat­sas­te­lua, se­lit­te­lyä ja jun­naa­mis­ta. Ko­ko­nai­suus hämär­tyy. Sik­si on­kin hie­noa huo­ma­ta, että en­si-il­tak­ri­tiik­ki si­vuut­ti ai­ka no­peas­ti Jörn Don­ne­rin käyttämän me­ta­ta­son. Mik­si? Sik­si että se toi­mii.

E­lo­ku­vas­sa tehdään vä­lillä näy­telmää reaa­li­maail­mas­sa, vä­lillä sännätään fik­tion kaut­ta his­to­riaan. Ma­ri­mer­kon pe­rus­ta­jan Ar­mi Ra­tia elämä oli it­se­kin kuin näy­telmää. Pääo­sa­ne­sittäjä tai­si mon­ta roo­lia san­ka­reis­ta uh­rei­hin.

Kak­si­suun­tai­ses­ta mie­lia­lahäi­riöstä tai edes tai­pu­muk­ses­ta maa­nis-dep­res­sii­vi­syy­teen on pa­ha mennä var­sin­kaan maal­li­kon te­kemään mitään jäl­kijättöistä diag­noo­sia, mut­ta Ra­tia jo­ka ta­pauk­ses­sa oli tyy­pil­li­nen tai­tei­li­ja­sie­lu. Sitä voi­si ku­va­ta vielä 1960-lu­vul­la myy­dyllä Ota­van suu­rel­la sa­na­kir­jal­la, jos­sa oli vielä ha­ku­sa­na nee­ke­ri. Uu­sin­ta­pai­nok­seen oli­si voi­nut pai­naa pääl­le sa­na tai­tei­li­ja. Toi­sin sa­noen in­nos­tuk­sen het­kellä hän on iloi­nen ja vauh­di­kas, mut­ta mur­heen het­kellä pyö­rii sit­ten maan mul­las­sa.

Il­man näitä ko­ho­koh­tia ei syn­ny oi­val­luk­sia, mut­ta muut het­ket ovat lä­hei­sil­le ka­ma­lia. Kaik­kea tätä ja muu­ta­kin elo­ku­va ku­vaa. Toi­sin kuin vii­me ai­koi­na esi­mer­kik­si Rans­kas­sa teh­dyissä muo­ti­tai­tei­li­joi­den elämä­ker­tae­lo­ku­vis­sa, tästä saa pe­rus­tie­dot ymmärtää, mikä oli ky­sei­sen il­mai­sun lähtö­koh­ta ja pe­rus­teet.

Jörn Don­ne­ria so­pii kun­nioit­taa. Ja osaa hän ny­kyään peittää it­sei­ro­niaan ta­va­ra­merk­kinsä rii­sua päänäyt­te­lijän (Min­na Haap­kylän elämänsä roo­lis­sa) alas­ti jo­ko lu­van kans­sa tai il­man. Kai­kin puo­lin tun­tuu siltä, että näyt­te­lijät ovat naut­ti­neet työ­tehtävästään. Se­kin tai­taa ku­va­ta Ma­ri­me­kon huip­pu­kaut­ta. Se­kin on poik­kea­va piir­re ny­kye­lo­ku­vas­sa saa­ti suo­ma­lai­ses­sa tai­de­teol­li­suu­des­sa.

Ma­ri­me­kos­sa syn­tyi ehkäpä en­simmäi­nen suo­ma­lai­nen yri­tyk­sen kuu­ma ryhmä, jo­ka ruok­kii it­se it­seään. Seu­raa­va oli pal­jon suu­rem­pi, No­kia. Mo­lem­mat yh­tiöt vieläpä pors­kut­ta­vat eteenpäin, vaik­ka san­kar­te­ko­jen ai­ka niiltä jo tu­li ja me­ni.