Saa­ra Can­tel­lin oh­jaa­mas­ta ja kä­si­kir­joit­ta­mas­ta elo­ku­vas­ta pi­ti tul­la ly­hy­te­lo­ku­va. On­nek­si ai­het­ta ke­hi­tel­tiin eteenpäin. Koh­taa­mi­sia on per­soo­nal­li­suu­des­saan vuo­den kiin­nos­ta­vim­pia ko­ti­mai­sia.

Ku­ten Jar­mo Lam­pe­lan an­sio­kas epi­so­die­lo­ku­va Jo­ki (2001), myös Koh­taa­mi­sia seu­raa puo­len tu­si­nan hen­kilön ris­tey­ty­viä pol­ku­ja. Kau­pun­ki­ta­ri­nat on­nis­tu­vat kos­ket­ta­maan kat­so­jaa in­hi­mil­li­sellä kir­jol­laan ja ar­ki­sis­ta ti­lan­teis­ta ra­ken­tu­vil­la ke­hi­tys­kaa­ril­la. Teok­sen eri­koi­suu­te­na ovat pitkät, kes­key­tymättömät otok­set, jot­ka vaa­ti­vat pal­jon niin ka­me­ra­tek­nii­kal­ta kuin näyt­te­lijöiltä, jois­ta puo­let on amatöö­rejä.

Epä­ta­val­li­nen ja ris­kial­tis me­to­di tuo elo­ku­vaan to­dis­tus­voi­mais­ta tuo­reut­ta. Tyy­li ei missään vai­hees­sa pie­ne­ne te­ho­kei­nok­si tai eri­koi­suu­den­ta­voit­te­luk­si. Ma­ri­ta Häll­for­sin herkkä­vais­toi­ses­sa ku­vauk­ses­sa Can­tel­lin oh­jat­ta­vat ovat hyvässä huo­mas­sa. Pal­jas­ta­vas­sa ti­las­sa hen­kilöt saa­vat elää ja hen­gittää kat­so­jan sil­mien al­la. Koh­taa­mi­sia on te­ko­ta­val­taan erään­lai­nen vas­tae­lo­ku­va Ol­li Saa­re­lan hek­ti­ses­ti het­kessä ja ai­ka­ta­sois­sa eteen ja taak­se leik­kaa­val­le Har­junpääl­le.

Ikään­ty­mi­nen ja sai­raus, tur­va­ton lap­suus, avio­lii­ton on­gel­mat ja syrjä­hy­pyt, en­nak­ko­luu­lot ja vie­rau­den koh­taa­mi­nen ovat elämän­myön­teis­ten kau­pun­ki­ta­ri­noi­den va­ka­via ai­hei­ta. Ka­me­ra tart­tuu hah­moi­hin yhtä in­ten­sii­vi­ses­ti kuin Jan­ne Kuu­sen elo­ku­vas­sa Kuk­kia & si­don­taa (2004), jos­sa imp­ro­vi­sa­to­ri­nen ote myös oli valt­tia.

Koh­taa­mi­sia on näyt­te­le­mi­sen voit­to. Van­han suo­mi­fil­min tum­ma täh­ti An­ne­li Sau­li on nyt vah­vas­ti läsnä ole­va, lap­sen­lap­ses­taan huo­leh­ti­va kau­nis van­hus. Yhtä ek­soot­ti­sen Jen­ni Ba­ner­jeen to­del­li­set tai­dot tu­le­vat en­simmäistä ker­taa esil­le nuo­re­na, rank­ka­na yk­sin­huol­ta­ja­na ja se­kakäyttäjänä. Sam­po Sar­ko­la le­vot­to­man poi­kaystävän roo­lis­sa har­joit­te­lee jo pi­meää puol­taan, jo­ka näh­tiin uu­dem­mas­sa Har­junpäässä. Ma­ri Ne­no­nen hur­maa lämmöllään vä­li­ti­las­sa elävänä ”­toi­se­na nai­se­na”, jon­ka näkö­kul­ma yhtäk­kiä laa­je­nee.

Can­tell osoit­taa kyn­tensä myös ko­ke­mat­to­mam­pien hen­kilöoh­jauk­ses­sa. Sai­raa­lan maa­han­muut­ta­ja­työn­te­kijöinä Ma­ryan Guu­leed ja Kol­mes­sa vii­saas­sa mie­hessä (2008) näh­ty Ele­na Spi­ri­na ovat vas­toinkäy­mi­sissä sit­keitä sin­nit­te­lijöitä. Pitkät otok­set ovat yhtä sää­limättö­miä lap­sinäyt­te­lijöil­le, mut­ta Tii­tus Ran­ta­la te­kee muis­tet­ta­van mie­hen työn rap­pukäytävään unoh­det­tu­na poi­ka­se­na.

Kok­ko­las­sa­kin vai­kut­ta­nut jazzsä­veltäjä ja or­kes­te­rin­joh­ta­ja Sid Hil­le on teh­nyt on­nis­tu­neen fil­mi­mu­sii­kin. Oli­si ih­me, jol­lei Hil­leä no­tee­rat­tai­si tu­le­vis­sa Jus­si-pal­kin­toeh­dok­kuuk­sis­sa.

Can­tel­lin las­te­ne­lo­ku­van Un­nan & Nuu­kin (2006) ta­voin Koh­taa­mi­sia on kau­nis­ta kat­sel­ta­vaa. Vain pai­koin vi­suaa­li­nen ko­ris­teel­li­suus yl­tyy häi­rit­seväk­si. Enimmäk­seen Can­tell selättää kek­se­liäi­syy­dellään bud­je­tin puut­teet.

An­ne­li Sau­lin lop­pukä­ve­ly sai­raa­lan käytävällä on tur­han pitkä il­mai­su­voi­maan­sa näh­den. Tär­keäk­si nos­tet­tu ja kä­siä vaih­ta­va su­ku­ko­ru vai­kut­taa ai­to­jen ih­mis­ten kes­kellä rih­ka­mal­ta. Ou­to hätä­rat­kai­su rik­koo eh­jyyttä, mut­ta ei tal­tu­ta ko­ko­nai­suu­den po­si­tii­vis­ta vi­rettä. (HB)