Erikoinen elokuva ottaa kohteekseen Auschwitzin komendantin ja tämän perheen yrityksen luoda normaalia elämää keskitysleirin kauheuksien ulkopuolella.
Erikoinen elokuva ottaa kohteekseen Auschwitzin komendantin ja tämän perheen yrityksen luoda normaalia elämää keskitysleirin kauheuksien ulkopuolella. Polttouunit, junakuormat ja kärsimys jäävät puutarhamuurin toiselle puolen. Tällä puolella askarruttavat vain lomaretket Italiaan, ylennykset, synttärikakut ja muut normaaleissa olosuhteissa tavanomaiset seikat.
Elokuva herättää mielenkiinnon sensaatiomaisella aiheellaan ja lupauksella näyttää jotakin karmivien tekojen mekaniikan kääntöpuolelta. Mikä sitten on elokuvan pyrkimys? Ehkä näyttää arki valtavan kärsimyksen takaa? Parempi niin, mutta tunteeton käsittely myös osaltaan normalisoi tapahtumia, jos ei sentään valkopese kärsimystä. Pelkkä kuvitteellinen tirkistely kauhujen naapuriin ei kauas kanna. Totuutta tässä ei liene muutaman rivin tiivistelmää enempää, liha luiden ympäriltä on käsikirjoituksen mielestä kadotettu historialle. Tämä tutkielma ei lisää ymmärrystä kauhujen langettajien toimille tai niille arkisille tekosyille, joita he epäilemättä käyttivät silmät ummistaakseen. Lopputulos maistuu enemmän sensaatiomaiselta kuin oivaltavalta, enemmän arkiselta kuin yllättävältä ja koko soppa olisi saanut jäädä keittämättä.
Elokuvan lyhyt loppunäytös siirtää välähdyksenomaisesti kameran nykypäivään, missä seurataan siivoojien työtä Auschwitziin rakennetun museon valmistelussa päivän vieraille. Todelliset polttouunit ja murhattujen esineistöä säilyttävät lasivitriinit pyhitään puhtaaksi kuin sanoen, että valkopesu on turhaa. Menneisyyttä ei unohdeta — tai sitten siitä on tullut yhtä arkista ja unohdettua kuin kaikesta muustakin vuosikymmenten takaisesta. Näin ei tietysti ole, mutta elokuvan kanta jää oudon puolivillaiseksi ja vanuttuneeksi.
Elokuva palkittiin Cannesissa juryn palkinnolla. Tämä onkin kiistatta erilainen, outo ja uhkarohkea elokuva, mutta samalla myös monotooninen, mitäänsanomaton ja fiktiivinen tavalla, joka ei välttämättä täysin ymmärrä aihettaan.
Järkähtämättömän staattinen, mutta samalla huikean terävä kuva näyttää harmaapestyltä periodikuvalta, mutta yltää tästä huolimatta kaikin puolin luontevaan toistoon. Rantaheinikossa korret voi miltei laskea, puvun pistekuosi pysyy alati vakaana ja muutoinkin tekstuurit ovat paitsi kunniassa myös hallinnassa. Alun pariminuuttinen musta ruutu asettelee hyvin tunnelmaan, toimii katkona vuosikymmenten yli, mutta on samalla tehokeinona likimain niin tekotaiteellinen kuin olla voi.
Pelkistetty saksankielinen ääniraita luo läsnäolon tuntua vähin eväin. Ovet kolahtavat, huudot kuuluvat etäällä taustalla ja kenkien kopina saa likimain yhtä paljon aikaa kuin dialogi. Kokonaisuus on tyylillisesti ehyt, mutta kolkko.