Sarjakuvat kääntyvät perin kehnosti elokuviksi.
Sarjakuvat kääntyvät perin kehnosti elokuviksi. Se mitä ei näytetä eli ruudunvälit ovat tärkeitä rytmisiä elementtejä. Toki näin on elokuvassakin, mutta rytmiikka on aivan eri. Hyvänä todisteena käy vaikkapa Hitchcock, joka toteutti Köysi-elokuvansa käytännössä alle kymmenen minuutin otoksina ja leikkasi sen periaatteessa kuvauspaikalla.
Jähmeähkö Tintti soveltui parodisempia vertaisiaan, Asterixia ja Lucky Lukea, paljon paremmin elävään kuvaan. Tämä koskee kuitenkin vain taannoista tv-sarjaa, joka pyrki pitäytymään taiteenlajin ehdoilla alkuperäisissä albumeissa. Steven Spielbergin elokuva puolestaan oli täydellinen fiasko liehitellessään pelisukupolvia ja uhraamalla oikean tunnelman huiskimiseen. Tintit ovat kuitenkin olleet katsottavampi kuin kilpailijansa.
Oikeastaan vasta nyt tusinan kokopitkän elokuvan jälkeen Asterixin oikea tunnelma tavoitettiin. Animaatiot ovat olleet joltisenkin jäykkiä, ja näytellyt versiot väärällä tavalla absurdeja.
Ihme kyllä, kaiketi ensimmäistä kertaa elokuvan historiassa, se onnistuu tehtävässään uudistamalla alkuperäisteoksen teemoja ja keksimällä uusia juonenkulkuja.
Koska Caesar ei voita gallialaiskylää armeijoillaan, hän päättää siirtää ottelun kaavoituspoliittiseksi juonitteluksi. Rousseaulainen aihe ei ole vanhentunut miksikään sitten vuoden 1971, kun sarjakuva ilmesytyi kevätkesällä Pilote-lehdessä. Elokuvassa mukaan otetaan ympäristö-, työvoima- ja pakolaispolitiikkaa, suvaitsevaisuuskeskustelua ja jopa ranskalaisten typeriä työmarkkinakäytäntöjä. Hyvin ajankohtaista syksyllä 2015, kun levy ilmestyi.
Caesar on toki sarjakuvissa ollut monisyisempi persoonaltaan, mutta nyt hän tuntuu aivan Vladimir Putinilta. Nauru on jälleen vallanpitäjän pahin vihollinen.
Ranskalainen hienostuneisuus ja kaksinaismoralittomuus näkyy suoraan kerronnassa. Olisi aika mahdotonta ajatella, että Hollywoodissa tuotettaisiin animaatio, jossa sankarit juovat alkoholia ja kaksi miestä herää ilmiselvästi samasta sängystä.
Paradoksaalista onnistumisessa on se, että itse sarjakuva aloitti näihin aikoihin ehtoopuolensa. Armoitetun kirjoittajamestarin René Goscinnyn kynä tylsyi, mutta pysyi toki kiitettävällä tasolla, kun miettii, että seikkailuita oli tehtailtu jo 12 vuotta.
Suomessa julkaisutahti oli kiivas. Ensimmäinen seikkailu tuli painosta 1969 ja kolmen vuoden aikana seurasiperäti 14 albumia, joita pääasiassa silloinen Rautakirja myi asemilla ja kioskeissa.
Aikoinaan oli tosin vaikea nähdä tason laskua. Innokkaasti tämä ja monta seuraavaa seikkailua luettiin joka puolella Suomea. Lukea näitä voi edelleenkin ja tuntuu, että vielä kahdentenakymmenentenä kertana löytää jonkin hauskan yksityiskohdan, jota ei kolmikymppisenä saati kuusivuotiaana aikoinaan ymmärtänyt.
Tarkka kuva päästää animaattoreiden taidot oikeuksiinsa. Esimerkiksi kyläläisten vaatteiden elävät pinnat eivät kalpene millekään Pixarin tuotokselle. Ääniraita soi maltillisesti ja tehokkaasti silloin, kun tarvitaan. Ainoa moitteen sana koskee ääniraitaa. Dubbaus suomeksi menettelee, mutta on käsittämätöntä, ettei alkuperäistä ranskalaista ääntä voi valita. Asterix sentään on ranskalaisen kielialueen kulttuurihistoriaa. Tuntuu hieman samalta, jos Tarzan puhuisi saksaa. Takakansi kertoo alkuperäisteokseksi 3D-version, mutta siitä ei nyt ole kyse. Se on toki vain teknisissä tiedoissa, joten tuskin kukaan kuvittelee muuta. Levyllä ei ole ekstroja. (PS)